21.5.2018

HONEYMAN, GAIL: Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Kustantaja: WSOY 2018
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine
Suomennos: Sari Karhulahti

Kolmekymppinen Eleanor hoitaa myyntireskontraa graafisessa suunnittelufirmassa ja on tunnettu tehokkuudestaan. Kevyt kahvitaukojutustelu ei ole Eleanoria varten, sillä hän ottaa kaiken kirjaimellisesti, on äärimmäisen pikkutarkka ja saattaa pitää pitkän luennon sanojen oikeista merkityksistä ja käyttötavoista. Lisäksi hän on armottoman rehellinen ja sanoa paukauttaa mielipiteensä vasten kuulijan kasvoja. Eleanorin itsensä mielestä tosin kaikki muut ovat uskomattoman tietämättömiä, hidasälyisiä ja vailla alkeellisiakin käytöstapoja. Hän on erakko, yksinäinen.

Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan hahtuvat.

Käy ilmi, että Eleanorin kasvojen toinen puoli on tulipalon jäljiltä arpeutunut. Sekin selviää, että hän on kulkenut sijoituskodista toiseen, sieltä laitoksiin ja taas sijoituskoteihin. Yliopistosta valmistuttuaan hän on työskennellyt pelkästään yhdessä ja samassa firmassa. Jokainen arkipäivä sisältää täsmälleen samanlaiset rutiinit, viikonloput menevät nukkuen ja votkaa ryypäten ja keskiviikkoisin äiti ottaa puhelimitse yhteyttä. Eleanorin kuulemien lauseiden perusteella ymmärtää kyllä, miksi hänellä ei ole rohkeutta hakeutua muiden ihmisten seuraan. 

”Halusin vain sanoa, että olemassaolosi on silkkaa inhimillisten kudosten haaskausta. Ei muuta. Hei sitten, kulta!”

Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuu jotain: Eleanor löytää elämänsä miehen! Pubissa esiintyvän bändin laulusolisti Johnnie Lomond on komea ja lahjakas, varmasti myös luonteeltaan jalo ja hienostunut. Eleanorin tarvitsee nyt vain muokata itsensä jumalaista Johnnieta miellyttäväksi. On saatava uusi kampaus, on opittava pukeutumaan uudella tavalla ja jopa meikkaamaan. On opittava käyttäytymään uusissa tilanteissa ja uusissa ympäristöissä. Sitten kaikki onkin taivaassa kirjoitettua…

Eleanorin elämään hivuttautuu kyllä toinenkin mies, työtoveri Raymond. Raymond ei Eleanoria innosta – mies on nuhjuinen ja vetelä, polttaa tupakkaa, syö roskaruokaa ja on kielellisiltä taidoiltaan vallan surkea. Raymondin ansiosta Eleanor kuitenkin ensi kertaa elämässään kohtaa pyyteetöntä ystävyyttä.

Onko tässä nyt eräänlainen versio Bridget Jonesista? Ehkä hieman, mutta tarinan ydin on kuitenkin siinä, että jokainen tarvitsee elämässään ainakin yhden turvallisen ihmissuhteen ja hyviä kokemuksia kanssakäymisessä toisten kanssa. Koskaan ei tiedä, miten suuri merkitys parilla ystävällisellä sanalla tai pienellä avunannolla voi olla. Eleanorillekaan ei aluksi kuulu ollenkaan hyvää, mutta jatkossa toivottavasti jo paljon parempaa.

14.5.2018

JALONEN, OLLI: Taivaanpallo


Kustantaja: Otava 2018

Eletään vuotta 1679 Saint Helenan saarella. Kuolleenpuun-Angus on seitsemänvuotias. Pari vuotta aikaisemmin nuori lupaava tähtitieteilijä Edmond Halley vieraili tutkijakollegansa Clarken kanssa saarella, tutustui Anguksen perheeseen (ehkä liiankin intiimisti) ja antoi innokkaalle Angus-pojalle luottamustehtävän lintujen ja tähtien tarkkailijana (vai kokeiliko, miten ajatuksiltaan pilaamaton lapsi oppisi asioita?). 

Herra Halleyltä nopeaälyinen Angus oppi yhteenlaskun, vähennyslaskun ja lopulta kertolaskunkin ja sai samalla palavan tiedonhalun. Sen tyydyttämiseen Angus tarvitsisi nyt luku- ja kirjoitustaitoa.

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukaan. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille.

Kylän lempeä pastori suostuu opettajaksi – etenkin kun saa samalla nauttia Anguksen äidin vieraanvaraisuudesta (monessakin suhteessa). Catherine-äiti on leski, muuttanut saarelle Lontoon suuren tulipalon jälkeen. Hän on viisas ja järkevä nainen, mutta saaren hierarkiassa vailla asemaa. Suojelija tulee tarpeeseen.

Saint Helenan saari on miltei paratiisimainen, mutta luontoa aletaan vähitellen raiskata. Englannista tulleet uudet vallanpitäjät näkevät saarelaiset alempana rotuna, tietämättömänä ja alkeellisena joukkiona. Mahdolliset kapinahankkeet kuvernööriä vastaan tukahdutetaan jo etukäteen mielivaltaisilla kotietsinnöillä ja raaoilla rangaistuksilla. Samaan aikaan huhutaan myös katolilaisuutta kannattavista salaseuroista – virallisestihan uskonto on protestanttinen.

Kuvernöörin käskystä kaikki kirjeet sensuroidaan. Miten saarelaiset saisivat viestitettyä Kauppakomppanialle ja kuninkaalle sekasortoisesta tilanteesta? Vastaus: lähetetään nyt jo kaksitoistavuotiaaksi varttunut Angus salaa laivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo. Matka märssykoriin piiloutuneena ja kiinnijäämisen jälkeen palkattomana apulaisena pistää pojan kestävyyden ja neuvokkuuden koetukselle.

Lontoon suurkaupunki on saarelaispojalle hämmentävä (eikä aina myönteisellä tavalla), mutta Angus löytää kuin löytääkin herra Halleyn. On eri asia, haluaako tämä toimittaa saarelta tullutta viestiä eteenpäin, sillä tilanne Lontoossa on jännittynyt. Protestanttista uskoa kannattavan kuningas Kaarle II:n jälkeinen hallitsija saattaa hyvinkin olla katolilainen ja nostaa virkoihin omat suosikkinsa. 

Tutkimusmatka Walesiin kuitenkin järjestyy ja Anguskin pääsee mukaan. Pojan vakaumus tulevaisuuden suhteen vahvistuu: hänkin haluaa tutkia maailmaa, kartoittaa tuntematonta.

Maailma on täynnä asioita joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Ensin pitää miettiä mitkä sellaisia ovat, sitten voi alkaa tehdä niihin sopivia selityskokeiluja. Ja sitten taas täytyy ajatella uudestaan samat asiat että onko kokeillut oikein vai väärin.

Päähenkilö Angus on ihastuttava. Äitinsä opetuksista hän on lujasti omaksunut sen, että aina pitää olla rehellinen, kohtelias ja maltillinen, vaikka vastapuoli käyttäytyisi kuinka loukkaavasti (ja nimittelisi Jamssikepiksi, kuten Clarke). Hänen tiedonjanonsa ja oppimishalunsa ovat rajattomat. Ajatukset ovat suuria ja aina löytyy uutta pohdittavaa:

… onko varjolla korkeuden ulottuvaisuutta ollenkaan? Vai onko sillä vain leveytensä ja pituutensa mitat? Ja kuinka sen mittaisimme ja osoittaisimme mittatuloksilla että korkeutta sillä ei ole? Ja miten punnitsemme sen painon, ja onko valo raskaampaa kuin varjo, ja kuinka paljon valo painaa ja kuinka paljon varjo?

Taivaanpallo on tyyliltään mielenkiintoinen ja hieno, vaikka siihen ensi alkuun olikin hieman vaikea päästä sisälle. Tämä johtui osittain siitä, että pääasiallisena kertojana toimivan Anguksen päässä poukkoilevat omien ajatusten lisäksi myös toisten ihmisten puheet. Tarinan edetessä Angus kehittyy ja ajatusmaailmakin selkiytyy. Kaikkia aikuisten asioita hän ei ymmärrä, mutta kuulee ja näkee paljon. Hänen huomioidensa avulla lukijakin muodostaa sitten käsityksensä tapahtumista ja henkilöistä (ja toteaa etteivät ihaillutkaan henkilöt välttämättä ole hyväntahtoisia ja hyveellisiä).

Kirjan nimi Taivaanpallo viittaa tähtitieteelliseen kuvaan, jossa kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle. Herra Halley selittää:

 Ei taivas ole reikäinen pallo Angus, ei katto eikä huonosti tilkitty seinä jonka läpi pilkottaa valoja. Taivas on astia jossa tähtiä kelluu eri syvyyksillä. Kaikki lähellä meitä oleva ainakin alituiseen kiertää ja liikkuu, siitä meillä on varmuus ja laskelmat että toimivat kuin kellon hyvä koneisto.

10.5.2018

PORTER, MAX: Surulla on sulkapeite


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers
Suomennos: Irmeli Ruuska

Ted Hughesin kulttimaineen saavuttanut runokokoelma The Crow kertoo röyhkeästä ja yritteliäästä variksesta, joka yrittää hallita maailmaa kielen avulla ja uhittelee itse Jumalallekin. Max Porterin esikoisteoksessa Surulla on sulkapeite leskeksi jäänyt mies kirjoittaa kirjaa Hughesin runoista otsikolla Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla : villi analyysi. Ei liene yllättävää, jos vaimon ja äidin menettämisen aiheuttama suru näyttäytyy perheelle variksen hahmossa. Ehkä osittain myös siksi, että mies on aikoinaan saanut vaimolta lahjaksi muovivariksen?

Kirjan ensimmäisissä merkinnöissä on äidin äkillisestä kuolemasta kulunut vasta viisi päivää. Pienet kaksospojat ovat ymmällään, mutta alkoholista lohtua hakeva isä ei ole kykeneväinen auttamaan. Siksi tarvitaan Varista. Se on valtavan kokoinen – silmäkin yhtä suuri kuin miehen kasvot. Se hautaa ihmiset höyheniinsä, latelee päättömiä loruja, on välillä aika inhottavakin. Kaikki kuuluu hoitosuunnitelmaan.

Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Varis on linnuista viisaimpia. Se on uskollinen parilleen ja puolustaa poikasiaan kiivaasti kaikkea uhkaa vastaan. Suruvariskin pitää huolta perheen pojista ja taistelee näiden vuoksi jopa paholaista vastaan. Kuten se itse selittää: äidittömät lapset ovat silkkaa varista.

Pojat surevat lapsen tavalla. He tekevät kaikenlaisia äidin kieltämiä asioita, koska voivat silloin muistaa ja kaivata. Erään kerran kumpikin askartelee kuvan äidistä sen toiveen vallassa, että kuva voisi herätä henkiin ja äiti palata takaisin. Ajatukseen kuolemasta totuttaudutaan myös kertomusten avulla. Isä tarinoi sodista ja kuoloon ajautuneista henkilöistä, pojat taas tappavat ja kuolevat mielikuvitusleikeissään.

Perheen isä on pitkään täysin surun lamauttama. Työn alla olevan kirjan otsikotkin hän vetää nyt yli ja johdannosta loppusanoihin toistuu vain yhä uudestaan teksti ”kaipaan vaimoani”. Varis alkaa kuitenkin nokkia isää yhä kiivaammin. Välillä tuntuu, että Variksen ja isän välillä käydään oikea Jaakobin paini, jossa höyhenet pöllyävät ja suru purkautuu karjahduksina ja nyyhkeenä.

Kirjan lopussa on kuolemasta kulunut jo vuosia. Raskas olo alkaa helpottaa, kaikki ovat valmiita menemään eteenpäin. Variksen työ on tehty.

Tuhka liikehti, innokkaana, niin luulen, joten kallistin uurnaa ja kiljuin tuuleen:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja se kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti… Ja pojat olivat takanani, naurava, kiljuva tulvamuuri, halasivat jaloista, kamppasivat ja tarrasivat, loikkivat, pyörivät, kompastelivat, ulvoivat, rääkyivät, ja pojat huusivat:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. Keskeneräinen. Kaunis. Kaikki kaikessa.

Kirjassa vuorottelevat isän, Variksen ja poikien puheenvuorot. Pojat puhuvat aina yhdessä, eivät yksilöinä – he ovat erottamattomia. Monesti kommentit menevät ristiin toistensa kanssa: isä kommentoi poikien tekemisiä ja pojat isän tai isä toteaa saman asian, mitä Varis on jo sanonut. Kyseessä on oppiminen, asioiden uusi omaksuminen. Suremisen eri vaiheista muodostuva kaari.

Teksti vaihtelee muodoltaan suorasta proosasta ja lausahduksista loruun ja runoon. Se puhuu syvästä ja lamaannuttavasta surusta, mutta liukuu keveästi heti perään huumoriin. Tässä leikitellään niin kielellä kuin mielikuvillakin. Ehkä teksti olisi auennut vielä enemmän, jos sellaiset runoilijat kuin Ted Hughes, Emily Dickinson ja Edgar Alan Poe olisivat tutumpia. Silti todella ihastuttava pieni kirja, joka jättää päällimmäiseksi elämänuskon.


7.5.2018

AIDT, NAJA MARIE: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin : Carlin kirja


Kustantaja: S&S 2018
Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog
Suomennos: Katriina Huttunen

Kesken hauskan illanvieton puhelin soi. Perheen toiseksi vanhin poika, 25-vuotias Carl, on nauttinut hallusinogeenistä sientä, joutunut psykoosiin ja hypännyt viidennen kerroksen ikkunasta. Hän on sairaalassa hengityskoneessa. Vähäisintäkään toivetta toipumisesta ei ole.

Carl: miehen etunimi, merkitsee aikuista mieshenkilöä, pojan vastakohtaa, etenkin nuorta miestä, joka ei enää ole lapsi mutta on kuitenkin vielä naimaton; nuorukainen

Carlin äiti, Grönlannissa syntynyt tanskalainen runoilija ja kirjailija Naja Marie Aidt, muistelee mennyttä. Mieleen juolahtaa sekalaisessa järjestyksessä Carliin liittyviä asioita. Syntymä, näky tiikerinpennusta. Kasvuvuodet, lempeä nuorukainen. Miehuuden alku, lahjakkuus kokkauksessa ja elokuvien leikkaamisessa. Carl liittymässä vain viikkoa ennen kuolemaansa suvun perinteeseen ja tekemässä elämänsä ensimmäisen šamaanimatkan.

Yhä uudestaan, uudestaan ja uudestaan se hetki, kun puhelin soi ja painajainen alkaa. Kun pitää päättää, milloin hengityskone suljetaan. Kun pitää päättää, mitkä Carlin elimistä luovutetaan. Sydäntä ei, ei missään tapauksessa sydäntä! Hautajaiset, muistopuheet. Asunnon tyhjentäminen.

Yllätyksekseen Aidt löytää Carlin jäämistöstä tämän kirjoittamia runoja, jotka hyvin usein käsittelevät kuolemaa. Valmistautuiko hän jollakin tapaa? Entä Aidtin oma runo, jonka hän kirjoitti Carlin ollessa 16-vuotias?

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin
anna se takaisin
anna takaisin se
minkä sait kuolleelta
kun seisoitte sateessa lumessa
auringossa ja kuollut oli elävä
ja käänsi kasvonsa sinua kohti
kuin haluaisi kysyä jotakin
mitä et enää muista ja myös hän
on unohtanut sen ja siitä on
ikuisuus
nyt jo ikuisuus

Aidtin omien mietteiden väliin lomittuu tekstejä muilta kirjailijoilta kuten Walt Whitman, Inger Christensen, Stephane Mallarmé, Emily Dickinson, C. S. Lewis ja Jacques Roubaud. Nämä kaikki ovat kokeneet surun omakohtaisesti ja löytäneet sanat sen kuvaamiseen. Niistä on apua, kun oma kyky katoaa. Erilaiset fontit erottavat toisistaan erilaiset mietteet, tekstikatkelmat ja määritelmät.

USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA

Aidtin pieni kirja on syvästi vaikuttava kirja suuresta surusta. On vahvoja tunteita: ulvotaan tuskasta, heittäydytään kiljuen lattialle, raivotaan koko maailmalle, mykistytään. Toisaalta teksti on kiehtovan kaunista ja kuulasta. Yksityiskohdat osuvat suoraan sydämeen: äiti suutelemassa lapsensa kylmenevää kättä!

29.4.2018

TURUNEN, SAARA. Sivuhenkilö


Kustantaja: Tammi 2018

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Jossain määrin Saara Turusen oloinen kertoja roikkuu välitilassa. Ei ole ansiotyötä eikä hirveästi yritystä sellaisen löytämiseen. Isä on kustantanut asunnon, jossa tyhjyyttä lievittävät vihreä pissatahrainen patja lattialla, katossa koukku ja ikkunalla palmu, kiinanruusu ja roskakatoksesta poimittu saniainen. Ruoka koostuu pussinuudeleista.

Äidin suhtautuminen on hapan. Joskus oli kai hyviä ja iloisiakin aikoja, mutta sitten tytär muuttui niin, ettei äiti enää pystynyt palauttamaan häntä mieleisekseen. Muut tyttäret menevät naimisiin, saavat lapsia ja hoitavat kotia. Tämä yksi tytär ei selviä edes polkupyörän ketjujen korjaamisesta. Hän on hermostunut, raastaa kulmakarvojaan ja saa käsivarteen kutiavan punaisen läiskän.

Keväällä naiselta ilmestyy kirja. Nytkö alkaisi uusi aika? Tulisi hyviä arvosteluja ja esiintymisiä. Ihmiset olisivat vaikuttuneita, kirjaa ostettaisiin ja lainattaisiin kirjastoista.

Todellisuus on muuta. Maamme huomattavimman sanomalehden kriitikon mukaan kirja on tylsän tyttömäinen kehityskertomus eikä kukaan muukaan ei tunnu ymmärtävän kirjan varsinaista sanomaa: kaiken kattavaa häpeäntunnetta. Ainoa esiintymispyyntö tulee entiseltä kotiseudulta. Ilmaiseksi ja itse maksaen matkakulut ja kahvitarjoilun. Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa ihmisiä tuntuu eniten kiinnostavan se, onko kirja omaelämäkerrallinen.

Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin se, että hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Onko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistuu hyvältä?

Nainen yrittää lukea viralliseen kaanoniin kuuluvia klassikoita. Ei vedä. Onko niin, että joistakin kirjoista tulee klassikoita vain siksi, että niitä kommentoidaan muita enemmän? Ja koska kommentoijat ovat miehiä, ovat klassikot suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia? Sisuuntuneena kertoja laatii oman lukulistansa, pelkkiä naisia Minna Canthista ja Enheduannasta Ranya ElRamlyyn ja Jhumpa Lahiriin.

Syksyllä puhelin sitten soi ja maamme huomattavimman sanomalehden kriitikko kertoo, että naisen romaani on voittanut vuoden esikoisteospalkinnon. Nyt kirja saa runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja. Esiintymiskutsuja satelee. Naista ei enää kiinnosta. Kirja on menneisyyttä ja uutta tulossa.

Turusen teksti etenee tasaisesti, mutta on täynnä pieniä ironisia heittoja. Tällaista on olla naispuolinen taiteilija miesvaltaisessa maailmassa. Tällaista on odottaa arvioita työstä, johon on pannut paljon itseään. Tällaisia ovat arjen yksityiskohdat. Huomiot eivät suinkaan ole satunnaisia, vaan kasvattavat kokonaisuutta. Olenko ymmärtänyt?

23.4.2018

KAWAKAMI, HIROMI: Sensein salkku


Kustantaja: S & S 2018
Alkuteos: Sensei no kaban
Suomennos: Raisa Porrasmaa

Hiromi Kawakami (s. 1958) on yksi Japanin rakastetuimpia kirjailijoita. Hän on voittanut mm. naiskirjailijoille suunnatun palkinnon vuonna 2000 ja vuonna 2001 arvostetun Tanizaki-palkinnon teoksellaan Sensei no kaban. Vuonna 2012 teoksen englanninnos The Briefcase oli ehdolla Man Asian -palkinnon saajaksi.

Kirjan kertoja Tsukiko Ōmachi on 38-vuotias nainen. Hän työskentelee toimistossa Tokion keskustassa ja viettää hyvin yksinäistä elämää. Hän on etääntynyt lapsuudenkodistaan, vaikka mitään selvää syytä vastenmielisyydelle ei olekaan.

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin olisi tilannut useita pituudeltaan juuri sopivia vaateita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia.

Japanilainen nainen ei juuri vieraile kapakoissa ryyppäämässä, mutta Tsukiko käy. Muutenkin hän on epänaisellinen: tarjoilee sakea ilman viehkeyttä ja käyttää usein puheessaan epäkohteliaalta kuulostavaa tokaisua ”häh”. Rakkaussuhteet eivät häntä kiinnosta, koska niiden ylläpito on liian vaivalloista.

Eräänä iltana baaritiskillä Tsukikon vierustoveriksi sattuu tuttavuus kaukaa menneisyydestä: lukioaikojen äidinkielenopettaja. Tsukiko kutsuu miestä jatkossakin kunnioittavasti nimellä Sensei eli opettaja, mutta tuntee silti yli kolmenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta tämän läheisemmäksi kuin ikätoverinsa. Ovathan ruoka- ja juomamieltymyksetkin täysin yhteneväiset!

Pariskunta tapailee sattumanvaraisesti, käy markkinoilla ja pelihallissa, sieniretkellä ja kirsikankukkia katselemassa, viikonloppuretkellä saaressa ja taidenäyttelyssä. Välillä on pientä riitaa ja välillä puhumattomuuskausia. Näin jatkuu kaksi vuotta. Lukija on jo hieman ymmällään: tuleeko tästä mitään? Sensein tunteista ei ota selkoa eikä oikein Tsukikonkaan.

Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään. Oikeampi on ehkä kummasti sanottu. Vähän samoin kuin kirjoja ostaessa tuntui paremmalta jättää niihin paperikannet kuin ottaa ne pois. Sensei saattaisi kyllä suuttua, jos tietäisi minun vertaavan häntä paperikansiin.

Kirjan tunnelma on viipyilevä, mutta sitä ryydittää lempeän hienovarainen huumori. Tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole mitenkään dramaattisia, mutta lähentymisen ja pakenemisen aaltoliike tuntuu silti ohjaavan kohti jotain syvempää. Ehkäpä Tsukikon vaistoama ilmasta tehty muuri voi vielä murtua?

Sensein salkku antaa kuin ohimennen oppitunnin japanilaisesta tapa- ja ruokakulttuurista. Ollaan kohteliaita ja noudatetaan sääntöjä, säilytetään kasvot. Kerrotaan tarinoita ja kirjoitetaan haikuja. Tsukikon unien välityksellä päästään eläytymään kiehtovasti myös japanilaisille rakkaaseen maagiseen realismiin.

PS. Entäpä se Sensein salkku? Miksi se on niin tärkeä, että kirjailija on valinnut sen romaaninsa nimeksi?

Laukussa ammottaa tyhjyys; siellä ei ole mitään. Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.


16.4.2018

TÖRMÄNEN, KATJA: Karhun morsian


Kustantaja: Like 2018

Katja Törmänen (s. 1971) on koulutukseltaan historian opettaja ja ammatiltaan kirjoittamisen sekatyöläinen. Hänen fantasiaromaaninsa Karhun morsian voitti Like Kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun 2016.

Ollaan viikinkiajassa. Tapahtumien keskiössä on kaksi Norjan kaakkoisrannikolla sijaitsevaa kylää, jotka ovat miltei näköetäisyydellä toisistaan, mutta silti vailla yhteyttä. Eron symbolina kylien puolivälissä seisoo kahtia haljennut tammi, jonka toinen puoli kurkottaa ylös rehevänä ja elinvoimaisena ja toinen puoli on kuollut pystyyn.

Toinen kylistä on Suolakari. Siellä Karhu on jumalista tärkein ja vuoden lyhimpänä päivänä syntynyt tyttö sen morsian. Karhun morsiamen tehtäviin kuuluu uhrien avulla pitää jumala tyytyväisenä ja kylälle myötämielisenä eli hän on vastuussa, jos asukkaita koettelevat taudit ja onnettomuudet. Tämänhetkinen Karhun morsian on nuori Freydis, orpotyttö. Kylän muut nuoret naiset eivät suhtaudu häneen suopeasti, sillä perinteeseen kuuluu, että vanhan päällikön kuollessa hänen perillisensä ottaa Karhun morsiamen vaimokseen. Uusi päällikkö on Thorbjörn, komea sankari ja ennen kaikkea hyvä ja maltillinen mies. Hän tulee varmasti tukemaan puolisoaan, mutta riittääkö se?

Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.

Suolakarin naapuri on Surmankylä. Sielläkin palvottiin aikoinaan Karhua, mutta nykyään karhulle uhraaminen on rangaistuksen uhalla kielletty. Sen sijaan uhrataan näyttävästi ja avokätisesti sodankäynnin ja meren jumalille, joka yhdeksäs vuosi jopa ihmisuhri. Naiset eivät kylläkään päällikön määräyksiä tottele – ainakaan miesten ollessa poissa.

 Hyvähän päällikön oli, miekkansa ja keihäänsä kanssa, kaukana merillä ison osan vuodesta, mutta naiset elivät metsän rajalla kesät ja talvet, keväät ja syksyt… Päällikön jumalat asuivat kaukana. Karhu sen sijaan ei koskaan ollut paria henkäystä kauempana.

Surmankylän loitsija ja parantaja on muualta tullut orpo Aslaug, joka tuntee velvollisuudekseen suojella kylää ja sen asukkaita, vaikkei siitä mitään kiitosta saakaan. Yhtä velvollisuutta Aslaug ei kuitenkaan halua: mennä vaimoksi kylän päällikölle Randolfille. Tämä on ylpeä, hillitön ja väkivaltainen mies, jonka sanaan ei koskaan kannata luottaa. Aslaugin unelma on jotain muuta.

Kirjassa seurataan vuorotellen Freydisiä ja Aslaugia. Kummankin elämä tuntuu etenevän hyvin samankaltaisena ennalta määrättyä suuntaansa, mutta onko pakko olla niin? Viikinkiajan henki on, että miehet arvioidaan sotaisan uhon perusteella ja naiset kauppatavarana. Joskus ennen Karhun morsiamet ovat kuitenkin olleet tasa-arvoisia miestensä kanssa kaikessa muussa paitsi taistelukentällä…

Maagisuus on miltei käsin kosketeltavaa: Karhu suojelee avunpyytäjää, myrskytuuli nousee ja salama iskee. On myös lohduttava ja hellä tuulonen, mustarastaan laulu koettelemuksen jälkeen.

Siinä missä ennen oli kohonnut railotammen harmaa ja kuollut ranka, oli nyt hentoihin, vihreisiin versoihin peittynyt runko, elinvoimainen ja väkevä kuin kevät pitkän talven jälkeen.

Karhun morsian on kevyt ja viihdyttävä fantasiaromaani. Juoni tarjoaa sopivasti yllätyksiä loppuun saakka ja keskeiset henkilöhahmot ovat kaikessa viitteellisyydessäänkin mielenkiintoisia.

9.4.2018

EKBERG, ANNA: Salattu nainen


Kustantaja: Minerva 2018
Alkuteos: Den hemmelige kvinde
Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich julkaisivat vuonna 2016 ensimmäisen yhteisen trillerinsä Den hemmelige kvinde käyttäen pseudonyymiä Anna Ekberg. Kirjasta tuli bestseller, joten kumppanukset ovat jatkaneet yhteistyötä.

Salattu nainen -romaanin prologissa ollaan tilanteessa, jossa Helene Söderberg tunnustaa tappaneensa Louise Andersen -nimisen naisen. Seuraavaksi siirrytään kaksi viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen. Louise ja kumppaninsa Joachim ovat valmistautumassa aivan tavalliseen arkipäivään. Louise availee pienen kahvilansa ovea ja Joachim keräilee ajatuksia ryhtyäkseen työskentelemään uuden kirjansa parissa. Leppeän tunnelman rikkoo mies, joka ryntää kahvilaan väittäen Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Tehdään dna-tutkimus. Niin se on: Louise on oikeasti Helene Söderberg, upporikkaan Söderbergin suvun perijätär ja Söderberg Shipping -yhtiön pääekonomisti. Hän on Edmundin vaimo ja kahden pienen lapsen äiti. Ulkopuoliset kuvaavat häntä kovaksi ja saidaksi naiseksi, liiketoimissa piinkovaksi neuvottelijaksi. Miksi hän ei muista tästä mitään? Syyksi arvellaan Helenen päästä löytyneitä jälkiä kahdesta kovasta iskusta, jotka ovat hyvinkin voineet aiheuttaa muistinmenetyksen.

Helene yrittää sopeutua tilanteeseen ja unohtaa Joachimin. Edmundia kohtaan hän ei tunne mitään, paitsi ehkä lievää vastenmielisyyttä, mutta lapset herättävät välittömästi suojelunhalua. Koko ajan Helenellä on kuitenkin tunne, että häntä valvotaan ja seurataan. Onko tarkkailun syynä vain huoli hänen terveydestään vai onko takana jotain muutakin? Pelkääkö joku, että Helenen muistin palaaminen saattaisi tuoda päivänvaloon ikäviä asioita? Helene ei ole luovuttaja – hän rikkoo vaikka lakia saadakseen selville totuuden katoamiseensa liittyvistä tapahtumista.

   - Sinun pitää kuunnella, kun kerron maailman ensimmäisen dekkarin juonesta, koska siinä piilee totuus, Joachim vastasi ja koki olevansa kuin vanha opettaja. - Tarina sisältää opetuksen, jonka Blicher haluaa antaa meille. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja totuus on aina toinen. Pidä varasi, ettei sinua vedetä muiden ihmisten kertomiin tarinoihin. Kertoja on usein hyvin epäluotettava.

Samaan aikaan Joachim tekee omia tutkimuksiaan. Hänen kohteenaan on Louise, lastenkodissa kasvanut, kadulla elänyt – ja viisi vuotta sitten kadonnut. Miten Louise Andersenin reppu ja henkilöpaperit ovat joutuneet Helenelle? Missä Louise itse on? Tutkimukset johtavat Joachimin ihmismielen pimeimmille alueille, turvattomuuteen ja vaaraan. Kehen voi luottaa? Mitä puuhaa Ellen, Joachimin entinen vaimo?

Salattu nainen seuraa tapahtumia vuoron perään Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Alusta alkaen kirjassa on kovasti vauhtia ja toimintaa ja tempo vain kiihtyy tarinan edetessä. Trillereissä viihdyttävä ja koukuttava juoni on usein tärkeämpi kuin uskottavuus, ja näin on myös Salatussa naisessa. Silti sitä huomaa kiintyneensä etenkin Heleneen, joka vasta muistinmenetyksen aikana tuntuu löytäneen todellisen itsensä. Kunpa hänen sitkeytensä ja rohkeutensa palkittaisiin ja hän saisi elää rakastettunsa Joachimin kanssa!

   Kaikkina niinä aamuina kun hän heräsi ja katsoi merelle, hän oli aina odottanut jonkun saapuvan mereltä, jonkun joka muuttaisi kaiken. Nyt hän ymmärtää, että hän oli odottanut itseään.

2.4.2018

HEINONEN, HENNA HELMI: Pala omaa taivasta


Kustantaja: Tammi 2018

Pala omaa taivasta -kirjassa seurataan kolmen naisen elämää. He ovat kaikki tulleet elämässään jonkinlaiseen käännekohtaan, josta ei vielä tiedä onko kaikki menossa pahempaan suuntaan vai sittenkin parempaan.

Laura on viimeiset vuodet ahertanut perustamansa firman parissa ilman lomia ja vapaa-aikaa. Alun perinkin myydyksi tarkoitettu firma on löytänyt ostajan ja tilillä lepää miljoona euroa.

Laura ajattelee, että tämä on se päivä, se on totta. Hänen elämänsä tärkein päivä heti syntymän jälkeen, ja on ihmeellistä, miten ohuelta se tuntuu. Jokainen hetki tuntuu kaikkialla niin kuin päivä olisi osa häntä itseään, ja samalla edellinen hetki painuu unohtumattomiin kuin hän kadottaisi osan itsestään.

Miksi tuntuu tyhjältä? Ehkä siksi, ettei Lauralla ketään, jonka kanssa jakaa arkipäivää. Yhtiökumppani ja rakastaja Pete on nyt historiaa. Äiti kiertelee maailmalla eikä ole kiinnostunut lapsistaan. Veli perheineen asuu Kiinassa eikä kaipaa tapaamisia. Viimein Laura tuskastuu ja lähtee Pohjanmaalle serkkunsa häihin. Ei Lauralla ja Anskulla ole mitään yhteyttä ollut vuosiin, mutta jos hääseurueessa olisi joku kiinnostava mies…

Ansku työskentelee pienessä pohjalaiskylässä kotipalvelun lähihoitajana. Työ ei ole mieluista muutenkaan, mutta jatkuva kiire ja pula työvoimasta kasvattavat stressiä. Jossakin vaiheessa Anskulla oli jo miltei ovi auki maailmalle, mutta sitten issee teloi juovuspäissään äiteen pyörätuolikuntoon. Vaikkei Ansku suuremmin äitiään rakastakaan, ei hän voi jättää tätä toisten armoille. Nyt on vankilaan tulossa uusi lukko: avioliitto pitkäaikaisen kumppanin ja Onni-pojan isän kanssa. Harri on suurta sukua, mutta viinaan menevä, töissä pysymätön ja rahansa tuhlaava. Hänkö pystyisi hoitamaan perintönä tullutta sikatilaa ja selviytymään suurista veloista?

Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata.

Suomenruotsalainen Joanna on Lauran liikekumppanin Petrin vaimo. Hän on kotiäiti, jolle tärkeintä on pitää kulissit kunnossa ja kaikki elämän osa-alueet täydellisessä järjestyksessä. Hän selviää tiukkojen rutiinien voimalla päivästä toiseen, mutta paniikkikohtaukset vaanivat. Huoli lapsista voi yhtäkkiä kasvaa aivan järjettömiin mittasuhteisiin, mutta entä sitten kun huoleen todella on aihetta? Onko keinoja saada yhteys huonosti voivaan teini-ikäiseen tyttäreen? Onko mahdollista estää avioero?

Joanna on rakentanut perhettä koko elämänsä kuin linnaketta, suojaa ulkomaailmaa vastaan, joka on vuosi vuodelta vieraampi ja epämiellyttävämpi. Miten hän ei ole tullut ajatelleeksi, että kun linnake koostuu muista ihmisistä, kuka vain heistä voi sen murtaa. Stella, Petri, Aleksi, kuka vain voi lähteä ja äkkiä osa Joannasta on suojaamaton, altis uhalle, ja jos he lähtevät kaikki, hän puolustaa vain yksin itseään.

Romaani on taitavasti kirjoitettu. Henkilöillä on omat äänensä ja puhetapansa: Ansku puhuu pohjalaismurteella ja Joanna liukuu vähän väliä ruotsinkieleen. Naisten ajatukset paljastavat lukijalle paljon sellaista, mitä he muilta onnistuvat kätkemään, kuten syyt sellaisiin tekoihin ja valintoihin, jotka he hyvin tietävät vääriksi jo niitä tehdessään. Lapsuudessa koettujen asioiden vaikutus päätöksiin jää ehkä heiltä itseltään huomaamatta, mutta lukija voi ynnäillä syitä ja seurauksia.

Pala omaa taivasta on paksu teos, yli 550 sivua. Teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja vivahteikasta, että lukeminen etenee vauhdilla, vaikka esiin nousee monta raskasta asiaa. Jokainen kirjan kolmesta keskeisestä hahmosta törmää naissukupuoleen kohdistettuun alistamiseen ja vähättelyyn, rasismiinkin. On ulkonäköön liittyvää arvostelua ja järjenlahjojen epäilyä. On väkivaltaa fyysisellä tasolla ja henkisesti. Aina kiusaajat eivät ole miehiä. Onneksi lopussa alkaa kajastaa heikko toivo paremmasta - ehkäpä niin Laura ja Ansku kuin Joannakin löytävät palan omaa taivasta.

30.3.2018

HAN, KANG: Ihmisen teot


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.

Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri? Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä uudestaan?

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Ihmisen teot -kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan. Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.

Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava, vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.

Halusin jättää ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka. Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.

Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla, vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.

Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat, jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.

Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas, sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä, kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä on.  Loppupuheenvuoron ja selityksen antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun tapahtumia.

Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään luoksesi (2017).