16.4.2018

TÖRMÄNEN, KATJA: Karhun morsian


Kustantaja: Like 2018

Katja Törmänen (s. 1971) on koulutukseltaan historian opettaja ja ammatiltaan kirjoittamisen sekatyöläinen. Hänen fantasiaromaaninsa Karhun morsian voitti Like Kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun 2016.

Ollaan viikinkiajassa. Tapahtumien keskiössä on kaksi Norjan kaakkoisrannikolla sijaitsevaa kylää, jotka ovat miltei näköetäisyydellä toisistaan, mutta silti vailla yhteyttä. Eron symbolina kylien puolivälissä seisoo kahtia haljennut tammi, jonka toinen puoli kurkottaa ylös rehevänä ja elinvoimaisena ja toinen puoli on kuollut pystyyn.

Toinen kylistä on Suolakari. Siellä Karhu on jumalista tärkein ja vuoden lyhimpänä päivänä syntynyt tyttö sen morsian. Karhun morsiamen tehtäviin kuuluu uhrien avulla pitää jumala tyytyväisenä ja kylälle myötämielisenä eli hän on vastuussa, jos asukkaita koettelevat taudit ja onnettomuudet. Tämänhetkinen Karhun morsian on nuori Freydis, orpotyttö. Kylän muut nuoret naiset eivät suhtaudu häneen suopeasti, sillä perinteeseen kuuluu, että vanhan päällikön kuollessa hänen perillisensä ottaa Karhun morsiamen vaimokseen. Uusi päällikkö on Thorbjörn, komea sankari ja ennen kaikkea hyvä ja maltillinen mies. Hän tulee varmasti tukemaan puolisoaan, mutta riittääkö se?

Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.

Suolakarin naapuri on Surmankylä. Sielläkin palvottiin aikoinaan Karhua, mutta nykyään karhulle uhraaminen on rangaistuksen uhalla kielletty. Sen sijaan uhrataan näyttävästi ja avokätisesti sodankäynnin ja meren jumalille, joka yhdeksäs vuosi jopa ihmisuhri. Naiset eivät kylläkään päällikön määräyksiä tottele – ainakaan miesten ollessa poissa.

 Hyvähän päällikön oli, miekkansa ja keihäänsä kanssa, kaukana merillä ison osan vuodesta, mutta naiset elivät metsän rajalla kesät ja talvet, keväät ja syksyt… Päällikön jumalat asuivat kaukana. Karhu sen sijaan ei koskaan ollut paria henkäystä kauempana.

Surmankylän loitsija ja parantaja on muualta tullut orpo Aslaug, joka tuntee velvollisuudekseen suojella kylää ja sen asukkaita, vaikkei siitä mitään kiitosta saakaan. Yhtä velvollisuutta Aslaug ei kuitenkaan halua: mennä vaimoksi kylän päällikölle Randolfille. Tämä on ylpeä, hillitön ja väkivaltainen mies, jonka sanaan ei koskaan kannata luottaa. Aslaugin unelma on jotain muuta.

Kirjassa seurataan vuorotellen Freydisiä ja Aslaugia. Kummankin elämä tuntuu etenevän hyvin samankaltaisena ennalta määrättyä suuntaansa, mutta onko pakko olla niin? Viikinkiajan henki on, että miehet arvioidaan sotaisan uhon perusteella ja naiset kauppatavarana. Joskus ennen Karhun morsiamet ovat kuitenkin olleet tasa-arvoisia miestensä kanssa kaikessa muussa paitsi taistelukentällä…

Maagisuus on miltei käsin kosketeltavaa: Karhu suojelee avunpyytäjää, myrskytuuli nousee ja salama iskee. On myös lohduttava ja hellä tuulonen, mustarastaan laulu koettelemuksen jälkeen.

Siinä missä ennen oli kohonnut railotammen harmaa ja kuollut ranka, oli nyt hentoihin, vihreisiin versoihin peittynyt runko, elinvoimainen ja väkevä kuin kevät pitkän talven jälkeen.

Karhun morsian on kevyt ja viihdyttävä fantasiaromaani. Juoni tarjoaa sopivasti yllätyksiä loppuun saakka ja keskeiset henkilöhahmot ovat kaikessa viitteellisyydessäänkin mielenkiintoisia.

9.4.2018

EKBERG, ANNA: Salattu nainen


Kustantaja: Minerva 2018
Alkuteos: Den hemmelige kvinde
Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich julkaisivat vuonna 2016 ensimmäisen yhteisen trillerinsä Den hemmelige kvinde käyttäen pseudonyymiä Anna Ekberg. Kirjasta tuli bestseller, joten kumppanukset ovat jatkaneet yhteistyötä.

Salattu nainen -romaanin prologissa ollaan tilanteessa, jossa Helene Söderberg tunnustaa tappaneensa Louise Andersen -nimisen naisen. Seuraavaksi siirrytään kaksi viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen. Louise ja kumppaninsa Joachim ovat valmistautumassa aivan tavalliseen arkipäivään. Louise availee pienen kahvilansa ovea ja Joachim keräilee ajatuksia ryhtyäkseen työskentelemään uuden kirjansa parissa. Leppeän tunnelman rikkoo mies, joka ryntää kahvilaan väittäen Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Tehdään dna-tutkimus. Niin se on: Louise on oikeasti Helene Söderberg, upporikkaan Söderbergin suvun perijätär ja Söderberg Shipping -yhtiön pääekonomisti. Hän on Edmundin vaimo ja kahden pienen lapsen äiti. Ulkopuoliset kuvaavat häntä kovaksi ja saidaksi naiseksi, liiketoimissa piinkovaksi neuvottelijaksi. Miksi hän ei muista tästä mitään? Syyksi arvellaan Helenen päästä löytyneitä jälkiä kahdesta kovasta iskusta, jotka ovat hyvinkin voineet aiheuttaa muistinmenetyksen.

Helene yrittää sopeutua tilanteeseen ja unohtaa Joachimin. Edmundia kohtaan hän ei tunne mitään, paitsi ehkä lievää vastenmielisyyttä, mutta lapset herättävät välittömästi suojelunhalua. Koko ajan Helenellä on kuitenkin tunne, että häntä valvotaan ja seurataan. Onko tarkkailun syynä vain huoli hänen terveydestään vai onko takana jotain muutakin? Pelkääkö joku, että Helenen muistin palaaminen saattaisi tuoda päivänvaloon ikäviä asioita? Helene ei ole luovuttaja – hän rikkoo vaikka lakia saadakseen selville totuuden katoamiseensa liittyvistä tapahtumista.

   - Sinun pitää kuunnella, kun kerron maailman ensimmäisen dekkarin juonesta, koska siinä piilee totuus, Joachim vastasi ja koki olevansa kuin vanha opettaja. - Tarina sisältää opetuksen, jonka Blicher haluaa antaa meille. Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja totuus on aina toinen. Pidä varasi, ettei sinua vedetä muiden ihmisten kertomiin tarinoihin. Kertoja on usein hyvin epäluotettava.

Samaan aikaan Joachim tekee omia tutkimuksiaan. Hänen kohteenaan on Louise, lastenkodissa kasvanut, kadulla elänyt – ja viisi vuotta sitten kadonnut. Miten Louise Andersenin reppu ja henkilöpaperit ovat joutuneet Helenelle? Missä Louise itse on? Tutkimukset johtavat Joachimin ihmismielen pimeimmille alueille, turvattomuuteen ja vaaraan. Kehen voi luottaa? Mitä puuhaa Ellen, Joachimin entinen vaimo?

Salattu nainen seuraa tapahtumia vuoron perään Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Alusta alkaen kirjassa on kovasti vauhtia ja toimintaa ja tempo vain kiihtyy tarinan edetessä. Trillereissä viihdyttävä ja koukuttava juoni on usein tärkeämpi kuin uskottavuus, ja näin on myös Salatussa naisessa. Silti sitä huomaa kiintyneensä etenkin Heleneen, joka vasta muistinmenetyksen aikana tuntuu löytäneen todellisen itsensä. Kunpa hänen sitkeytensä ja rohkeutensa palkittaisiin ja hän saisi elää rakastettunsa Joachimin kanssa!

   Kaikkina niinä aamuina kun hän heräsi ja katsoi merelle, hän oli aina odottanut jonkun saapuvan mereltä, jonkun joka muuttaisi kaiken. Nyt hän ymmärtää, että hän oli odottanut itseään.

2.4.2018

HEINONEN, HENNA HELMI: Pala omaa taivasta


Kustantaja: Tammi 2018

Pala omaa taivasta -kirjassa seurataan kolmen naisen elämää. He ovat kaikki tulleet elämässään jonkinlaiseen käännekohtaan, josta ei vielä tiedä onko kaikki menossa pahempaan suuntaan vai sittenkin parempaan.

Laura on viimeiset vuodet ahertanut perustamansa firman parissa ilman lomia ja vapaa-aikaa. Alun perinkin myydyksi tarkoitettu firma on löytänyt ostajan ja tilillä lepää miljoona euroa.

Laura ajattelee, että tämä on se päivä, se on totta. Hänen elämänsä tärkein päivä heti syntymän jälkeen, ja on ihmeellistä, miten ohuelta se tuntuu. Jokainen hetki tuntuu kaikkialla niin kuin päivä olisi osa häntä itseään, ja samalla edellinen hetki painuu unohtumattomiin kuin hän kadottaisi osan itsestään.

Miksi tuntuu tyhjältä? Ehkä siksi, ettei Lauralla ketään, jonka kanssa jakaa arkipäivää. Yhtiökumppani ja rakastaja Pete on nyt historiaa. Äiti kiertelee maailmalla eikä ole kiinnostunut lapsistaan. Veli perheineen asuu Kiinassa eikä kaipaa tapaamisia. Viimein Laura tuskastuu ja lähtee Pohjanmaalle serkkunsa häihin. Ei Lauralla ja Anskulla ole mitään yhteyttä ollut vuosiin, mutta jos hääseurueessa olisi joku kiinnostava mies…

Ansku työskentelee pienessä pohjalaiskylässä kotipalvelun lähihoitajana. Työ ei ole mieluista muutenkaan, mutta jatkuva kiire ja pula työvoimasta kasvattavat stressiä. Jossakin vaiheessa Anskulla oli jo miltei ovi auki maailmalle, mutta sitten issee teloi juovuspäissään äiteen pyörätuolikuntoon. Vaikkei Ansku suuremmin äitiään rakastakaan, ei hän voi jättää tätä toisten armoille. Nyt on vankilaan tulossa uusi lukko: avioliitto pitkäaikaisen kumppanin ja Onni-pojan isän kanssa. Harri on suurta sukua, mutta viinaan menevä, töissä pysymätön ja rahansa tuhlaava. Hänkö pystyisi hoitamaan perintönä tullutta sikatilaa ja selviytymään suurista veloista?

Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata.

Suomenruotsalainen Joanna on Lauran liikekumppanin Petrin vaimo. Hän on kotiäiti, jolle tärkeintä on pitää kulissit kunnossa ja kaikki elämän osa-alueet täydellisessä järjestyksessä. Hän selviää tiukkojen rutiinien voimalla päivästä toiseen, mutta paniikkikohtaukset vaanivat. Huoli lapsista voi yhtäkkiä kasvaa aivan järjettömiin mittasuhteisiin, mutta entä sitten kun huoleen todella on aihetta? Onko keinoja saada yhteys huonosti voivaan teini-ikäiseen tyttäreen? Onko mahdollista estää avioero?

Joanna on rakentanut perhettä koko elämänsä kuin linnaketta, suojaa ulkomaailmaa vastaan, joka on vuosi vuodelta vieraampi ja epämiellyttävämpi. Miten hän ei ole tullut ajatelleeksi, että kun linnake koostuu muista ihmisistä, kuka vain heistä voi sen murtaa. Stella, Petri, Aleksi, kuka vain voi lähteä ja äkkiä osa Joannasta on suojaamaton, altis uhalle, ja jos he lähtevät kaikki, hän puolustaa vain yksin itseään.

Romaani on taitavasti kirjoitettu. Henkilöillä on omat äänensä ja puhetapansa: Ansku puhuu pohjalaismurteella ja Joanna liukuu vähän väliä ruotsinkieleen. Naisten ajatukset paljastavat lukijalle paljon sellaista, mitä he muilta onnistuvat kätkemään, kuten syyt sellaisiin tekoihin ja valintoihin, jotka he hyvin tietävät vääriksi jo niitä tehdessään. Lapsuudessa koettujen asioiden vaikutus päätöksiin jää ehkä heiltä itseltään huomaamatta, mutta lukija voi ynnäillä syitä ja seurauksia.

Pala omaa taivasta on paksu teos, yli 550 sivua. Teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja vivahteikasta, että lukeminen etenee vauhdilla, vaikka esiin nousee monta raskasta asiaa. Jokainen kirjan kolmesta keskeisestä hahmosta törmää naissukupuoleen kohdistettuun alistamiseen ja vähättelyyn, rasismiinkin. On ulkonäköön liittyvää arvostelua ja järjenlahjojen epäilyä. On väkivaltaa fyysisellä tasolla ja henkisesti. Aina kiusaajat eivät ole miehiä. Onneksi lopussa alkaa kajastaa heikko toivo paremmasta - ehkäpä niin Laura ja Ansku kuin Joannakin löytävät palan omaa taivasta.

30.3.2018

HAN, KANG: Ihmisen teot


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: koreankielinen alkuteos 2014, Deborah Smithin englanninnos Human Acts 2016
Suomennos: Sari Karhulahti

18.5.1980 alkoi Etelä-Koreassa tapahtumasarja, jota kutsutaan Gwangjun verilöylyksi. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen poikkeustilan lopettamista ja vapaita vaaleja, sananvapautta ja minimipalkkoja vaativia mielenosoittajia ammuttiin ilman varoitusta, hakattiin ja tapettiin kylmäverisesti jopa sairaaloissa. Monet uhrit olivat nuoria opiskelijoita tai vasta koulupoikia. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat parista sadasta tuhanteen eivätkä siinä ole mukana ne, jotka yksinkertaisesti vain katosivat.

Han Kangin kirja on raskasta luettavaa, täynnä tuskaa, verta ja kuolemaa. Miksi sen kuitenkin lukee – nähdäkseenkö, että lopussa on toivoa? Voiko toivona pitää sitä, että asioissa saattaa ehkä joskus tapahtua muutos, kun tarpeeksi moni pitää pintansa väkivaltaa vastaan ja kieltäytyy olemasta uhri? Mitä hyötyä on hirmutöiden muistamisessa, kun kaikki tapahtuu kuitenkin yhä uudestaan?

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Ihmisen teot -kirja koostuu seitsemästä näkökulmasta, joita yhdistää viisitoistavuotias poika nimeltään Dong-ho. Dong-ho tungeksii parhaan ystävänsä kanssa innoissaan mieltä osoittavaan väkijoukkoon, kun laukaukset kajahtavat ja ystävä tuupertuu maahan. Dong-ho pakenee. Miten hänen jatkossa käy – sen paljastavat vähän kerrallaan kirjan muut kertojat, joiden kohtalo jollakin lailla risteytyy Dong-hon kanssa.

Yksi kertojista on Dong-hon kuolleen ystävän sielu, joka syrjäisestä joukkohaudasta katselee yötaivaalle. Hän tuntee muiden sielujen läsnäolon pehmeänä sipaisuna, mutta on silti täysin yksin. Kykyä kommunikointiin ei enää ole, mutta kylläkin kyky tietää rakkaiden kuolemanhetki. Tämä osuus on hyvin liikuttava, vaikka se toisaalta kuvaa varsin realistisesti ruumiin mätänemistä.

Halusin jättää ruumiini kuten käärme luomansa nahan. Halusin ottaa liikkumattomana pilaantuvasta lihamöykystä mukaani pelkän vihan, minut täyttäneen voiman, joka oli yhtä kestävä ja joustava kuin hämähäkin kutoma ohut, pingottunut lanka. Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut.

Kaikki eivät kohtaa loppuaan Gwangjun kaduilla, aukioilla, vallatuissa rakennuksissa tai sairaaloissa, vaan joutuvat kuulusteltaviksi. Heitä kidutetaan kaikin keinoin, joita ihminen vain voi keksiä ja he murtuvat. He eivät enää koskaan toivu, vaikka pääsevätkin vapaiksi, vaan pelko ja kipu kalvavat heitä koko loppuelämän ajan. Päällimmäisenä kysymys, miksi olla elossa kun niin moni muu kuoli. Usein vastaus on itsemurha.

Loppuelämä on murhetta myös uhrien omaisille. Äidin silmiin osuu kaikkialla juuri hänen kuollutta lastaan muistuttava koulupoika. Ne vanhemmat, jotka eivät ole saaneet ruumista haudattavaksi, uskovat sitkeästi lapsensa yhä elävän jossain. Sisarusten välit katkeavat syytöksiin ja itsesyytöksiin.

Han Kangin kirja on rakenteeltaan harkittu ja taidokas, sillä jokainen näkökulma tuo siihen jotain lisää. Joskus täytyy hetki miettiä, kuka on kulloisenkin kertojan puhuttelema ”sinä”, mutta hyvä tehokeino se kyllä on.  Loppupuheenvuoron ja selityksen antaa kirjailija itse, joka hänkin oli yhdeksänvuotiaana etäältä kokemassa Gwangjun tapahtumia.

Samaa kuohunnan aikaa kuvaa toinen eteläkorealainen kirjailija Kyung-sook Shin teoksessaan Jään luoksesi (2017).

26.3.2018

FAYE, GAËL: Pienen pieni maa

Kustantaja: Like 2018
Alkuteos: Petit pays
Suomennos: Einari Aaltonen

Pienen pieni maa on kirjan kertojan Gabyn (tai oikeastaan Gabrielin) muistelma kahdenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista, jotka muuttivat hänen elämänsä ratkaisevasti.

Olin kotoisin tietystä paikasta ja minulla oli perhe, ystäviä ja tuttuja, lämpimän ilmapiirin turva. Löysin sen paikan uudestaan, mutta se on tyhjä siellä asuneista, jotka antoivat sille elämän ja muodon. Muistoni kasautuvat hyödyttöminä silmieni eteen. Luulin olevani maanpakolainen. Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkotettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta.

Tapahtumat alkavat vuonna 1992 pikkuriikkisen Burundin pääkaupungissa Bujumburassa.. Gaby on kymmenvuotias ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin poika. Viime aikoina äiti on alkanut enenevässä määrin huomautella isän siirtomaaherra-asenteesta ja isä suuttua äidin halusta muuttaa Pariisiin asumaan. Muuten elämä tilavassa kodissa muurien takana on turvallista - taloustöistä huolehtivat palvelijatkin ovat ystäviä taustoistaan huolimatta. Gaby kuuluu samanikäisten kavereiden ryhmään, joka ihmetelee maailmaa, pudotelee mangoja puusta, tapelee pahiksia vastaan ja poltelee salaa tupakkaa. Hänellä on kirjeenvaihtotoveri Ranskassa, mukavan Laure-tyttö. Hieman ymmällään Gaby kyllä on siitä, miksi äiti joutui pakenemaan vuonna 1963 Ruandasta. Miksi siellä sodittiin?

-          Sotivatko tutsit ja hutut siksi, etteivät he elä samoilla mailla?
-          Eivät, he kyllä asuvat samassa maassa.
-          No… puhuvatko he sitten eri kieltä?
-          Eivät, vaan samaa.
-          No, uskovatko he eri Jumalaan?
-          Eivät, vaan samaa.
-          No, miksi he sitten sotivat?
-          Koska heillä on erilaiset nenät.

Jo seuraavana vuonna Gabyn turvallinen maailma järkkyy. Oppositio voittaa Burundin ensimmäiset demokraattiset vaalit ja maa saa ensimmäisen hutupresidenttinsä. Pian kuitenkin armeijan tutsiupseerit murhaavat uuden presidentin ja maa suistuu sisällissotaan. Burundin seuraava presidentti kuolee lento-onnettomuudessa yhdessä Ruandan presidentin kanssa, minkä jälkeen Ruandassa alkaa verilöyly, jossa hutujen ääriryhmät järjestelmällisesti murhaavat noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.

Tapahtumat koskettavat Gabya läheisesti. Äidin Ruandassa asuneet sukulaiset on kaikki tapettu ja heidän kohtaloitaan selvittelemään lähtenyt äiti ei enää koskaan toivu näkemistään raakuuksista. Hänen mielenterveytensä järkkyy ja alkoholinkäyttö vain pahentaa asiaa. Äiti jättää perheen ja katoaa jäljettömiin. Toisaalta Gaby itse on joutumassa mukaan Burundin levottomuuksiin. Ystävät ovat liittyneet jengiin, joka aikoo aseellisesti puolustaa tutseja ja murhata kaikki käsiinsä saamat hutut. Voiko Gaby pysyä puolueettomana? Onko ylipäätään oikeutettua pysyä puolueettomana?

Gaël Fayen (s. 1982) Pienen pieni maa -romaani perustuu hänen omiin kokemuksiinsa.  Alkupuolen valoisissa tunnelmissa hän kuvailee kauniisti ja runollisesti Burundin kulttuuria ja tapoja sekä etuoikeutettujen perheiden elämää. On naurua, tanssia, lämpöä. On aikaa ihailla luontoa. Sen jälkeen sota tuleekin miltei sietämättömän lähelle. Vallankaappauksen aikana radiossa soitetaan Wagnerin Jumalten tuhoa. Mies tapetaan keskellä katua eikä kukaan reagoi mitenkään. Äiti kuiskailee kammottavaa tarinaansa nukkuvan tyttärensä vierellä yö yön perään. Ystävistä tulee tunteettomia raakalaisia. 

Ranskassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin mies muistaa kaiken ja näkee kaiken toistuva. Taas lapset pakenevat sotaa ja heppoiset veneet saapuvat Euroopan rannikolle. Maailma on tullut hulluksi. 

19.3.2018

SOININEN, PIRKKO: Ellen : Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja


Kustantaja: WSOY 2018

Taidemaalari Ellen Thesleffillä (1869-1954) oli maailmassa kaksi kiinnekohtaa. Toinen oli koti Ruoveden Muroleessa. Siellä oli rauha ja hiljaisuus, luonto ja pohjoinen valo, muisto rakkaasta Papasta. Toinen oli värikäs ja eloisa Firenze, tämän kuvitteellisen päiväkirjan tapahtumapaikka.

13. tammikuuta 1894
Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa. Ihmiset laulavat ja nauravat, kukkien kaupustelijat, kadunlakaisijat, kuskit, sanomalehtien myyjät – jopa sotilaat. Tästä sukeutuu väkisinkin jotain loistavaa.

Ei elämä Firenzessä ole suinkaan pelkkää päivänpaistetta. Rahasta on jatkuvasti pulaa ja on tingittävä ruuasta (koska väreistä ei tietenkään voi tinkiä). Vuokra-asunnot ovat pieniä ja talvella hyvin kylmiä ja kosteita. Toisinaan Ellen kärsii yksinäisyydestä ja koti-ikävästäkin, vaikka Firenzessä poikkeilee sukulaisia ja suomalaisia taiteilijoita. Eikä hän säästy sydänsuruilta. Kiihkeä rakkaus teatteritaiteilija Gordon Craigiin ei saa Ellenin toivomaa vastakaikua; Gordon on monen naisen mies.

Rakastuminen on Ellenille itselleen yllätys. Hän ei ole koskaan halunnut olla hento ja alistuva, vaan oman tiensä kulkija. Ei kodin hengetär, ei hoivaaja. Hän voi huljuttaa jalkojaan piazzan suihkulähteessä jos siltä tuntuu, hän voi käyttää pitkiä housuja, hän voi leikata tukkansa lyhyeksi. Hän on kulmikas ja äänekäs, teräväkielinen ja älyllistä väittelyä rakastava.

Firenzessä Ellenillä on myös mahdollisuus pohtia omaa taiteilijantyötään. Miksi se on niin tärkeää? Miksi kestää epävarmuuden ja kuivuuden kausia? Miten puolustella haluttomuuttaan maalata kantaaottavia, yhteiskunnallisia ja nykyaikaa kuvastavia aiheita? Miten perustella värien käyttöä -  ja käyttämättömyyttä? Kun ensin yhdellä värillä maalaaminen tuntuu oikealta, sitten intensiivinen väri-ilottelu ja lopulta tumma paletti? Vastaus: sydän ja sen liikahdukset kertovat, mikä on oikein.

Taide on minun lapseni. Kuolisin ilman sitä. Ja tekisin kaikkeni, että voisin maalata kuitenkin, Jos menettäisin käteni, maalaisin suullani, jos menettäisin suuni, maalaisin jaloillani.

Ensimmäinen maailmansota karkottaa Ellenin moneksi vuodeksi pois paratiisistaan ja kun hän sitten sinne vuoden 1920 lopulla palaa, on paljon muuttunut. Taiteilijat ovat vallanneet kaupungin ja siitä on tullut meluisa ja levoton. Rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on poissa. Ellen itse on vanhentunut ja voipunut.  Viimeinen merkintä Firenzestä päiväkirjassa:

29. huhtikuuta 1939
   Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli niin monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.
   Huoneen nurkassa kimmeltää hämähäkin verkko, jota emme raaski rikkoa. Tämähän on sen koti, me olemme vain käymässä täällä.

Pirkko Soininen sai Ellen Thesleffin jälkeläisiltä luvan tutustua taiteilijan kirjeisiin, päiväkirjoihin ja valokuviin. Ne ovat innoittaneet ja auttaneet häntä eläytymään taiteilijan persoonaan. Vaikka kirjan kaikki sanat ovatkin Pirkko Soinisen, ne voisivat olla Ellenin itsensä. Kuvataiteilijan silmin valo näyttäytyisi hyvinkin munankuorenvalkoisena, ohuena ja helposti särkyvänä tai äidin hiukset lakastuneina maitohorsmina, kiharaisena harmaana valona. Muuten teksti vaihtelee arkisista huomioista innoituksen purkauksiin, surusta tyytymykseen.

Ellen Thesleffistä ilmestyi viime vuonna sekä Kati Tervon romaani Iltalaulaja että Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama perinpohjainen elämäkerta Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide. Pirkko Soinisen teos sopii hyvin joukkoon.


12.3.2018

BERLIN, LUCIA: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Kustantaja: Aula & Co 2017
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women : Selected Stories
Suomennos: Kristiina Drews

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) ammensi aineksia novelleihinsa vaiherikkaasta elämästään. Hän ei ollut suuren yleisön suosikki, mutta kuitenkin arvostettu kirjailija, jonka novellikokoelma Homesick (1991) voitti American Book Award -palkinnon. Välillä Berlin ennätettiin jo unohtaa, mutta Yhdysvalloissa 2015 julkaistu Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia lupailee uutta tulemista.

Novellikokoelman alkusanat ja johdannon ovat kirjoittaneet henkilöt, jotka ovat tunteneet Lucia Berlinin ja perehtyneet syvällisesti hänen tuotantoonsa. Ne ovat vahva pohja omalle lukukokemukselle.

Berlinin lyhyet kertomukset pohjautuvat tunnistettavasti hänen oman elämänsä vaiheisiin, mutta tietenkin muokattuina, muunneltuina tai liioiteltuina. Samoja nimiä putkahtelee vastaan, etenkin isoäiti Mamie ja Ben-poika, jota Berlin kuvailee äärettömän hellästi. Joissakin tapauksissa tuntuu, että kertomus jatkuu novellista toiseen, vaikka henkilöiden nimet ovat vaihtuneet.

Lucia Berlin vietti lapsuutensa Idahon ja Montanan kaivosalueilla. Tätä kuvaa Kadonnutta aikaa -novelli, kertomus viisivuotiaasta tytöstä, joka naapurin pojan kanssa syö hyasintinsipuleita ja luistelee lohen maidissa tai kilpailee luomien määrässä. Vuosikymmeniä myöhemmin muistot palaavat mieleen sairaalasängyssä makaavan miehen nappisilmien ja naurun myötä.

Myöhemmin Lucian perhe muutti El Pasoon Texasiin. Kertomus Tähtiä ja pyhimyksiä on tytöstä, jonka snobbaileva äiti laittaa katoliseen kouluun, koska sen oppilaat ovat ”hyvistä perheistä”. Yksinäinen ja epävarma lapsi yrittää ostaa nunnien suosiota tyhjentämällä hiirenloukkuja ja auttelemalla erilaisissa ikävissä töissä, mutta hänet erotetaan, koska hän on muka lyönyt nunnaa! Kaikki pelkkää väärinkäsitystä! Rangaistuksena on kuitenkin työskentely isoisän apuna hammaslääkärin vastaanotolla. Novellissa Tohtori H. A. Moynihan on karu maininta siitä kesästä:

Yöllä Mamie torkkui morfiinin turvin, ja äiti ja isoisä eli Pappa ryyppäsivät omissa huoneissaan. Minä kuulin kummankin ruisviskin lorinan kuistille, missä itse nukuin.

Sitten seurasi parempaa. Isä pääsi Chilessä hyvään asemaan ja teini-ikäinen tytär hienostokouluun Santiagoon. Hyvät ja pahat -novellissa vallankumouksesta haaveileva amerikkalainen opettaja yrittää herätellä oppilaansa sosiaalista omaatuntoa. Tyttö on mukana viemässä ruokaa kaatopaikan asukeille, leikittämässä orpokodin lapsia ja kuuntelemassa vallankumouksellisten runojen lausuntaa. Opettajan sitkeys, toiveikkuus ja naiivius liikuttavat tyttöä, mutta myös kyllästyttävät. Lopulta tarvitaan vain kolme sanaa ”se on kommunisti” ja opettajan ura loppuu.

Jotkut novellit liittyvät työpaikkoihin, joilla Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa. On kuvauksia ensiapupolilta ja sairaalasta. On kertomuksia opettajantyöstä. Siivoojan käsikirja -novellin kertoja vinkkailee leikillisesti, mitä kotiapulaisen kannattaa työpaikalla ottaa huomioon. Varastelu kuuluu asiaan, muttei koskaan kolikoita sisältävästä tuhkakupista – se on ansa. Huonekalujen ja pikkuesineiden siirteleminen kertoo ahkeruudesta. Omistajat ovat kateellisia kissojen ystävyydestä, mutta eivät koirien. Aina välillä pyrkii kuitenkin pintaan musertava suru: rakastettu on kuollut.

Aivan erityinen sija Berlinin tuotannossa on alkoholismiin liittyvissä novelleissa. Ensi kertaa katkolla -novellissa tunnelma on vielä lähes huoleton – kyllä kaikki järjestyy, kukaan ei tiedä. Kaikki karkaa käsistä onkin jo ahdistava. Äiti hoipertelee miltei tunnin matkan aamuvarhaisella avautuvaan kauppaan saadakseen pienen pullollisen vodkaa. Sen avulla hän onnistuu jotenkuten suoriutumaan aamupuuhista.

Pojat keräsivät kirjansa ja reppunsa, suukottivat häntä ja lähtivät. Hän seurasi ikkunasta, kun he menivät katua bussipysäkille. Hän odotti, että bussi poimi pojat kyytiin ja jatkoi matkaa Telegraph Avenueta eteenpäin. Sitten hän lähti kulman viinakauppaan. Nyt se oli auki.

Berlinin teksti on asiallista ja tiivistä. Hän havainnoi tarkkanäköisesti ihmisten ajatuksia, tapoja ja tekoja, mutta ei ryhdy selittelemään mitään. Tunnelmat vaihtelevat karusta raadollisuudesta lempeään huumoriin. Huviretkelle vietävillä vanhuksilla pääsevät pissat housuun ja bussin ikkunat höyrystyvät. Vanhat ystävättäret matelevat sähköautollaan kolmeakymppiä ja käyvät kisaa raamatunsäkeiden tunnistamisessa välittämättä tuon taivaallista muista autoilijoista tai edes poliisista. Kuvankauniin Bella-serkun filmitähtiura tyssää siihen, että puhallettavat rintaliivit räjähtävät lentokoneessa.

Tekstiin on piilotettu pitkin matkaa havaintoja ja lauseita, joiden ydintä ja nokkeluutta ei välttämättä pikaisella lukemisella ennätä tajuta. Berlin tuntuu katselevan maailmaa aivan poikkeuksellisin silmin – tuskinpa moni alkaisi avannepussia käsitellessään kuvitella ihmiskehoa läpinäkyvänä.

Miten ihmeellistä olisi tarkkailla itseämme. Hölkkääjät hölkkäisivät entistä reippaammin, veri pulppuaisi suonissa. Rakastavaiset rakastaisivat netistä enemmän. Jumankauta! Katso miten sperma lentää! Ihmiset söisivät paremmin – kiivihedelmiä ja mansikoita, borssia ja smetanaa.

Tähän suomenkieliseen kokoelmaan on valittu vain puolet englanninkielisestä alkuteoksesta. Toinen osa on kuitenkin tulossa – ja kuulemma kaikista vaikuttavimmat tekstit ovat siinä!

5.3.2018

NOREBÄCK, ELISABETH: Sano että olet minun


Kustantaja: Like 2018
Alkuteos: Säg att du är min
Suomennos: Ida Takala ja Sirje Niitepöld

Psykologinen trilleri Sano että olet minun on Elisabeth Norebäckin esikoisteos. Hän sai äitiysvapaallaan idean: miltä tuntuisi, jos vauva katoaisi eikä syy siihen koskaan selviäisi? Miten reagoisi katoamishetkellä ja myöhemmin?

Stella on kaunis ja tyylikäs nainen, jolla kaikki on hyvin: upea aviomies, mukava Milo-poika, ura arvostettuna psykoterapeuttina ja koti vauraalla asuinalueella. Silti eräänä päivänä tuo kaikki jää taka-alalle. Stellan asiakkaaksi saapuu 21-vuotias Isabelle, joka isänsä kuoleman jälkeen tuntee olevansa epävarma ja eksyksissä ja kärsii univaikeuksista. Heti ensi silmäyksellä Stella vakuuttuu siitä, että Isabelle on oikeasti hänen tyttärensä Alice.

   Vuosien työn ansiosta olen rakentanut elämäni uudelleen, päässyt siihen, missä olen nyt. Mutta vaikka olen jättänyt kaiken tapahtuneen taakseni, en ole unohtanut. Ei sellaista voi koskaan unohtaa.
   Makaan lattialla. 
   Jalat koukussa, käsivarret polvien ympärillä.
   Hengitä sisään. Hengitä ulos.

Tässä on Stellan elämän suuri tragedia. Parikymmentä vuotta sitten hän oli 17-vuotias teiniäiti, jonka tytär katosi lastenvaunuista kesken kesälomareissun. Stella mielestä joku vei pienokaisen, mutta kaikki muut uskovat, että lapsi onnistui kaatamaan vaununsa ja konttaamaan mereen. Monen silmissä Stella oli huolimaton äiti, jollei suorastaan murhaaja.

Muiden silmissä Stella on pakkomielteinen, vainoharhainen tai suorastaan seonnut, kun hän alkaa selvitellä Isabellen elämää ja taustoja. Kaikki näyttää Isabellen kohdalla olevan kunnossa syntymätodistuksia myöten ja äiti Kerstin mitä huolehtivaisin ja hellin vanhempi. Stella on psykoterapeutti, mutta itseään hän ei nyt osaa auttaa. Hän alkaa laiminlyödä työtään ja potilaitaan, käyttää liikaa alkoholia, saa hallitsemattomia kiukunpuuskia ja ryntää mielijohteiden mukaan toimimaan ajattelematta lainkaan seurauksia. Omaiset ovat huolissaan. Väläytellään pakkohoitoakin.

Uskot, että kaikki on yhtä salaliittoa totuuden kätkemiseksi. Että kaikki ovat sinua vastaan. Entä lääkärit, koulu jota Isabelle on käynyt, kaikki valehtelevat, vai miten? Uskotko vakavissasi, että joku voi viedä lapsen ja teeskennellä, että se on hänen omansa, ilman, että joku aavistaa vilpin?

Kirjan kertojina ovat Stella, Isabelle ja Kerstin, joiden ajatusmaailmaa lukija pääsee lähituntumasta seuraamaan. Stellan maailman hajoaminen, tunne että joutuu yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Isabellen syyllisyydentunne jatkuvista riidoista äidin kanssa, itsenäisyydenkaipuu, hämmennys. Kerstinin marttyyrinasenteet, vakaumus omasta täydellisyydestä.

Sano että olet minun -romaani imaisee mukaansa. Jännitys kohoaa ja muuttuu kauhunsekaiseksi, kun oivaltaa, että joku henkilöistä tai ehkä useampikin on mieleltään sairas. Loppuratkaisu ei yllätä, sillä kaikki on johdonmukaisesti kulkenut sitä kohti ja vinkkejä on kyllä saatu runsaasti. Lupauksia herättävä esikoisteos joka tapauksessa.





28.2.2018

TEIR, PHILIP: Tällä tavalla maailma loppuu

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: Så här upphör världen
Suomennos; Jaana Nikula

Erik ja Julia ovat päättäneet viettää lastensa Alicen ja Antonin kanssa koko kesän Julian suvun huvilalla Maitolahdessa, lähellä Pietarsaarta. Täällä Julian on tarkoitus keskittyä uuden kirjansa kirjoittamiseen ja Erikin irtaantua työstään suuren firman it-asiantuntijana. Heti loman alkajaisiksi Erik saa tietää, että organisaation uudelleenjärjestelyjen vuoksi irtisanottujen joukossa on myös hän itse. Erikin suhtautuminen asiaan on hämmästyttävän rauhallinen, mutta vaimolleen hän ei silti kerro asiasta. Haluaako hän kenties säilyttää vielä hetken kuvan itsestään perheen elättäjänä? Joka tapauksessa hän päättää keskittyä olemaan lastensa kanssa. 

Pieni ihastuttava Anton-poika viihtyy hyvin. Huvila ympäristöineen on täynnä kiinnostavia ja pelottavia luonnonilmiöitä: samea lampi, karu merenranta, sammakoita, hirvi, ehkä käärmeitä, ukkonen… Isosisko Alice ei ihan niin helposti innostu kesälomastaan, etenkin kun puhelimeen on hankala löytää tarpeeksi kenttää ystävien kanssa viestittelemiseen. Mutta sitten kuvioon tulee mukaan naapurinpoika Leo! Julia sen sijaan on epämääräisen tyytymätön ja yksinäinen. Aviomies Erik on toki hyvä isä ja kaikin puolin ihailtava mies, mutta Julialle kaikkien yhteisten vuosienkin jälkeen kaukainen.

Hän katseli usein muita pariskuntia ja ajatteli, etteivät he näyttäneet elävän samankaltaisessa yksinäisyydessä, muut parit näyttivät ikään kuin kuuluvan yhteen, vaikuttivat niin itsestään selvän rakastuneilta, että hänelle tuli huono omatunto, koska hänellä ei ollut sellaisia tunteita Erikiä kohtaan, mikä teki hänet entistä yksinäisemmäksi., koska hänellä ei ollut ketään kenen kanssa puhua ajatuksistaan, siitä että kaipaaminen pois oli suurin mahdollinen petos

Naapureissa riittää ihmeteltävää. Kuka esimerkiksi on yötä myöten tennispalloa paukuttava nainen? Yksi Julian lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu on kuitenkin jäljellä: Marika. Tyttö, joka määräili ja roikkui kiinni eikä suonut Julialle tämän kaipaamaa yksinäisyyttä. Nyt Marikalla on kadehdittavan karismaattinen aviomies ja tämän perustama yhteisö sekä kadehdittavan selkeä vakaumus: maailma tulee nykymuodossaan loppumaan joka tapauksessa, joten viisainta alkaa jo suunnitella tuhon jälkeistä elämää.

”On jo liian myöhäistä tehdä jotakin pelkästään poliittista”, Marika sanoi. ”Ei auta ostaa luomuteetä, ei sillä mitään muuteta. Meidän täytyy siis alkaa miettiä, miltä haluamme yhteiskunnan näyttävän katastrofin jälkeen… Mutta ennen kaikkea on kyse suremisesta. On tajuttava, että loppu on jo tullut.”

Kirjassa vietetään kesää, mutta mitään heleää ja riemukasta tunnelmaa siinä ei koeta. Tunnelma on lähinnä harmaa ja tasainen. Silti maailmanlopun tunnelmaakaan ei ole, vaan tavallinen elämä jatkuu. Onhan huvilan kellariin kerääntyvä vesikin peräisin läheisestä lammesta eikä viemäritavaraa…


26.2.2018

TASKINEN, SATU: Lapset

Kustantaja: Teos 2017

Navid (oikeastaan Navidad) on opettajana wieniläisessä koulussa. Hän välittää oppilaistaan tavattomasti ja haluaa juurruttaa heidän mieliinsä tärkeimpinä pitämiään asioita: kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan, huolenpitoa ja vastuunkantamista. Tänään on kuitenkin päivä, jolloin oppilaat pääsevät lähtemään kotiin tavanomaista aikaisemmin ja tavallisesti varsin tunnontarkka ja pedanttinen Navid lähtee viettämään lapsenlapsensa syntymäpäivää. Siirtyminen juhlapaikalle mutkistuu kuitenkin kummallisesti. Navidin terveydentilassa on jotain huolestuttavaa, joka ei välttämättä johdu heinänuhasta tai verensokerin laskusta. Häntä huimaa ja ajatukset tahtovat sekaantua. Edes selkeimpinä hetkinä mikään ei mene suunnitelmien mukaan, vaan tragikoomiset käänteet seuraavat toisiaan. Pääseekö Navid päivän aikana sittenkään perille?

Kirjassa tapahtumia seurataan koko ajan Navidin ajatusten välityksellä. Ne poukkoilevat hallitsemattomasti, kuten ajatuksilla yleensä tapana on. Siirrytään aiheesta toiseen, mieleen juolahtaneet seikat laajenevat laajenemistaan ja muuttuvat kaiken aikaa hurjemmiksi. Tämä on paikoin varsin koomista, mutta suurimmalta osalta tunnelma on kuitenkin vakavahko. Lukija jää pohtimaan monia Navidin sivuamia asioita. Missä on aviovaimo Sara, jonka poislähdön jälkeen koti on niin ahdistava, että Navid on siirtynyt autoonsa asumaan? Millainen opettaja itseään hidassoutuiseksi kuvaileva Navid oikeastaan on? Millainen on hänen suhteensa omiin tyttäriin, joista toinen hänen mielestään on hyvä ja toinen huono? Miten hän määrittelee tämän? Onko lukija samaa mieltä?

Lapset-romaani ei ole lukijalle helppo. Teksti jatkuu tasaisena pötkönä sivusta toiseen, lukuja ei ole ollenkaan eikä kappalejakojakaan kuin muutama. Kirja kuitenkin palkitsee. Kaiken aikaa löytää hienoja pohdintoja ihmisistä ja elämästä.

Yleensäkin ihmiset joko ennustavat tulevaa tai palauttavat mieleensä menneisyyttä. Se on: korjailevat sitä. Toivovat ja pelkäävät tulevaisuutta, muokkaavat ja selittävät mennyttä. Yrittävät rakentaa eilisestä jotain järkevää kokonaisuutta. Yrittävät seurata muutosta, joka selvästi on, mutta jolla ei ole alkua eikä loppua, paitsi ehkä Aatamissa ja Eevassa alku.

On iso ero, nauretaanko ihmiselle ja jätetäänkö hänet katuojaan tai johonkin muuhun pulaan ilman minkäänlaista arvokkuutta, vai luodaanko häneen katse, joka tunnistaa hänet ihmiseksi, omakseen, ei yhdeksi lajista, ei lauman eloonjäämisen kannalta tärkeäksi vaan juuri siksi, mitä hän on. Ei myöskään siksi, mitä hän omistaa tai tekee, vaan ihan kokonaan siksi, mitä hän itsenään on. Olemassa oleva elävä tunteva olento.

Tärkeimpiä ovat kuitenkin lapset, niin omat jälkeläiset kuin lapset kaikkialla maailmassa. Navidin mukaan lapset ovat filosofeja, joiden mielipidettä kannattaa kysyä ja myös tarkasti kuunnella.

Ihmisistä on helpointa pitää, kun näkee heissä sen lapsen, joka heissä vielä on. Kaikki eletyt iät ja vuodet, erityisesti ne kaikkein varhaisimmat. Ne, kun lapsi on avuton ja huutaa. Tai katsoo sinuun ja tietämättä sitä itsekään sanoo sinulle ensimmäisen viestin, jota hän itsessään kantaa, älä tapa. Ole kiltti. Ihmisten rakastaminen ja kunnioittaminen. Sellainen armahtaminen. Tässä ja nyt. Vaikka se vaikeaa onkin.