16.10.2017

HILL, NATHAN; Nix

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix
Suomennos: Raimo Salminen

Amerikkalainen (äidin suvun puolelta norjalainen) Nathan Hill päätti jo kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi, mutta vasta nelikymppisenä hänen unelmansa toteutui, kun romaani Nix ilmestyi. Kirjan perusidea pohjautuu norjalaiseen kansantarinaan näkistä / nissestä, joka houkuttelee lapsia puoleensa lempeän valkoisen hevosen hahmossa ja vie heidät mukanaan syvyyksiin. Hillin mukaan näkki nykyisin kuitenkin näyttäytyy ihmisille heille rakkaan henkilön muodossa.

Vuonna 2011 kuusikymppinen Faye Andersen-Anderson hyökkää kuvernööri Packerin (mahdollisen tulevan presidenttiehdokkaan) kimppuun. Syytä ei tiedetä, mutta varsin nopeasti selviää, että Faye on ollut 1960-luvulla aktiivinen sodanvastustaja ja prostituutiosta pidätetty hippi. Yli 20 vuotta sitten hän jätti miehensä ja yksitoistavuotiaan poikansa Samuelin ja katosi. Nyt Samuel on collegessa kirjallisuudenopettajana, haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta käyttää suuren osan ajastaan pelaamalla Elfscape-nettipeliä. Hänen odotetaan tekevän jotain äitinsä auttamiseksi, mutta Samuel saakin idean: hän tienaa rahaa kirjoittamalla äitinsä elämäntarinan! Tosin tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Vuoden 2011 lisäksi poimitaan tapahtumia vuosilta 1968 ja 1988. Vuonna 1968 Faye on tunnollinen ja kiltti neitonen, jolla on kaksikin vaihtoehtoa elämänsä suhteen: joko turvallinen avioliitto miehen kanssa, jota ei rakasta, tai opiskelu chicagolaisessa collegessa, jossa runoilija Alan Ginsberg toimii luennoitsijana. Faye päätyy Chigacoon, missä nuoriso harrastaa huumeita, seksiä ja juhlintaa, mutta myös taistelua rauhan ja naisten oikeuksien puolesta. Täällä kylvetään jo tulevien tapahtumien siemenet. Tästä alkaa Fayen väärien valintojen sarja.

Entäpä vuosi 1988? Faye valmistelee pikkuhiljaa lähtöään pois kotoa. Hän kantaa huolta herkän ja alati itkuun purskahtelevan Samuelin selviytymisestä, mutta onneksi juuri tällöin poika tutustuu varakkaaseen Fallin perheeseen. Perheen lapsista Bishopista ja Bethanysta tulee hänen ystäviään ja ehkä jotain enemmänkin – ainakin vaikutus tuntuu aikuisikään asti. Tukijoukoista huolimatta äidin lähtö on järkytys, josta jää pysyvä arpi Samuelin itsetuntoon.

Hillin kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, kuten tarinaan löyhähkösti liittyvä nettinero Pwnage, patologinen valehtelija Laura tai sadistinen poliisi Charlie Brown, mutta keskeisin kaikista on kuitenkin Faye. Millainen hän oikeastaan on? Onko hän näkki, joka tuhoaa kaikki, jotka sattuvat rakastamaan häntä ja luottamaan häneen? Onko hän pelokas ja epävarma nainen, joka ei luota itseensä tarpeeksi? Onko mikään selitys tyhjentävä?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä ainoaa todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toistensa takana.

Nix tuo mieleen esimerkiksi Jonathan Franzenin tai John Irvingin (Irvingin mielestä Charles Dickensin!). Hillin näkemys oikeuslaitoksen ja poliisin toiminnasta on kyyninen: ylimitoitettu, mielivaltainen, yksityisen kansalaisen oikeuksia polkeva, totuutta vääristelevä. Yhtä nuivasti Hill suhtautuu skandaaleilla herkuttelevaan mediaan ja poliitikkojen kauniiden lauseiden lumoamiin kritiikittömiin kansanjoukkoihin. Sosiaalihuoltokaan ei ole mallillaan… Nix on ironinen, värikäs, monikerroksinen ja monipuolinen esikoisteos ja herättää suuria toiveita kirjailijan tulevan tuotannon suhteen. Onko syttymässä uusi tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle? 

9.10.2017

KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”
   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…
   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.

2.10.2017

LIKSOM, ROSA: Everstinna

Kustantaja: Like 2017

Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautuu lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen (1913-1984) elämään. Suurimman osuuden kirjasta vie kuvaus Annikin suhteesta Everstiin eli Oiva Willamoon (1887-1967): lapsuudesta asti tuttu setä ja isän ystävä muuttuu kuohuvan rakkauden kohteeksi, palvotuksi aviopuolisoksi ja lopulta raakalaismaiseksi pahoinpitelijäksi.

Kirjan kertoja on jo lapsena kiihkeätunteinen ja innostuvainen. Pikkulottana hän rakastaa palavasti lottajärjestöä ja suomenmielisyyttä, mutta pian mielen valtaavat jo Saksan fasismi ja ”Vyyrerin” opit. Miltei pakanallista hurmosta nuoressa neidossa herättävät Lapin erämaat ja hyllyvät suot.

Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijui ja kurkiaura huuteli taihvaanlaela. mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan…Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhotin hillankukinnat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan.

Samanlainen hurmio valtaa nuoren naisen myöhemmin Everstin sylissä. Ikäero ei haittaa. Ei haittaa, että Everstin vaimo on vielä hengissä, joskin kuolemansairas. Eivät haittaa muiden varoittelut, ei edes miehen oman äidin huoli. Pariskunta seikkailee erämaissa ja rakastelee missä vain halu päälle tulee.

Mie uskoin pyyteethömällä rakhauella puhistamaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Evesrti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstin vaimo kuolee, mutta avioliitto ei seuraakaan heti. Se solmitaan vasta matkalla etelään, kun sota on hävitty, aseveljistä tullut vihollisia ja heidän myötäilijöistään epäilyksenalaisia. Nyt muuttuu Everstin käytös: vieraita naisia, kiukunpuuskia, pahoinpitelyjä. Vaimo joutuu särkymään niin henkisesti kuin ruumiillisesti, ennen kuin pystyy tempautumaan irti ahdistavasta suhteesta. Onneksi edessä on vielä onnea ja rohkeutta varsin epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Puumamaisuuteen suorastaan!

Everstinna on suurimmalta osalta pohjoisen murteella, mutta onneksi kirjan lopussa on sanasto ja selitys nimistä, jotka nekin ovat saaneet murteessa omanlaisensa muodon. Kiinnostavia ovat maininnat tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja poliitikoista, jotka kertoja Everstin seurassa liikkuessaan tapaa. Oma tuotanto ohitetaan kuivalla maininnalla, että siinä ei tavoitella taidetta vaan mahdollisimman hyviä myyntituloja. Liksomin kirja on tietenkin fiktiota, kuvitelma Annikki Kariniemen elämästä, mutta mukaansatempaavan elämänmakuinen, runsas ja verevä. Vuoden merkkitapauksia!

27.9.2017

TAMMINEN, PETRI: Suomen historia

Kustantaja: Otava 2017

Petri Tamminen haastatteli Suomen historiaansa varten yli viittäsataa ihmistä, sekä yksitellen että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Esimerkiksi Raumalta haastatteluun osallistui Kansalaisopiston Ajankohtaista-ryhmä. Tuloksena on pieni ja nopealukuinen teos, joka sopii täydellisesti kunnioittamaan Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Se nostaa suurten ja virallisten kuvioiden sijasta etualalle maan asukkaat, joiden kokemukset ja ajatukset historiallisista tapahtumista voivat olla arkisia ja pieniä, mutta samalla tosia ja koskettavia.

Tammisen Suomen historian ensimmäinen luku on vuodelta 1917 ja kertoo Ainosta, jonka rakkaus venäläiseen upseeriin kariutuu Suomen itsenäistymiseen ja jonka sydänsurua ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.

Seuraa lukuja suomalaisten käymistä sodista lieveilmiöineen, jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista. Vuonna 1952 kohahduttavat Armi Kuusela ja Helsingin olympialaiset. Noottikriisi, jumalanpilkka, keskioluen vapautuminen ja Peyton Place 1960-luvulla. Saavutukset juoksumatkoilla, ETYK ja suomettuminen 1970-luvulla. Juha Miedon häviö, Kekkosen kauden loppuminen sekä Tšernobyl 1980-luvulla. Lama, Estonia-lautan uppoaminen, EU-kansanäänestys ja jääkiekon maailmanmestaruus 1990-luvulla. Ja 2000-luvulla doping-skandaali, euroon siirtyminen, euroviisuvoitto, Nokian romahdus ja pakolaiskriisi. Väliin on siroteltu myös yleisluontoisia aiheita koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä Tuntemattoman sotilaan lukemiseen. Viimeinen luku on vuodelta 2016 ja nimeltään Sahanpuru:

Poimin kouran pohjalle purua ja katselin sitä läheltä. Pieniä punertavia lastuja, kuivia ja oudon tietämättömiä sadan vuoden iästään, kuin ihan juuri pikkuruisella puukolla veistettyjä.

Suurimmalta osalta kirja koostuu lyhyehköistä toteamuksista. Tammisella on taito olla sanomatta liikaa, jättää ilmaa sanojen ympärille ja lukijalle mahdollisuus omien mielikuvien muodostamiseen. Huumori ei koskaan ole osoittelevaa ja kärjistettyä, mutta kyllä Tamminen hallitsee absurdin liioittelunkin. Esimerkiksi luku nimeltään Venäjä, missä kuvataan Suomen ja Venäjän rajaviranomaisten hyvässä yhteisymmärryksessä käymiä ”neuvotteluja” (= kalastusta, saunomista ja ateriointia). Jotkut luvut herättävät nostalgisia muistoja, jotkut pakottavat tarkistamaan omien muistojen oikeellisuutta. Millainen onkaan minun Suomen historiani? 

25.9.2017

ROY, ARUNDHATI: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness
Suomennos: Hanna Tarkka

Arundhati Roy (s. 1961) nousi maailmanmaineeseen esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (1997), jolla voitti Booker-palkinnon.  Sen jälkeen kirjailija on toiminut voimakkaasti kansalaisaktivistina ja pyrkinyt niin sanoin kuin teoin taistelemaan Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Ennen kaikkea hän on taistellut Kashmirin itsenäistymisen puolesta; Kashmirin, josta osa kuuluu Intialle, osa Pakistanille ja osa Kiinalle; Kashmirin, jossa on käyty 1900-luvun aikana kolme sotaa. Näistä asioista kertoo myös Royn hartaasti odotettu toinen romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö.

Miten
         voi
         kertoa
pirstaleisen
        tarinan?
                   Muuttumalla
                   hiljalleen
jokaiseksi.
                   Ei.
                   Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Pirstaleisen tarinan keskeisimpiä henkilöitä on Aftab, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Perhe yrittää kasvattaa hänestä poikaa, mutta lapsi itse kallistuu yhä enemmän naiseuden puolelle. Neljätoistavuotiaana Aftab hylkää kotinsa ja muuttaa muiden kaltaistensa luo Haaveiden taloon, Khwabgahiin. Hänestä tulee hijra Anjum. Välillä Anjum ja kumppanit näyttävät katoavan tarinasta, mutta eipä sentään: he palaavat takaisin hyvin tärkeässä roolissa. Kansan yhdistäjinä, opettajina ja ilahduttajina. Heidän mukanaan kirjaan saadaan tuulahdus huolenpitoa, lojaalisuutta ja rakkautta.

Kirjan keskiosa käsittelee Kashmirin sotia. Kaunis turistien suosima Kashmir yrittää itsenäistyä, mutta Intian hallinnoimalla alueella yritys kukistetaan raa’asti. Alistamiseen käytetään mielivaltaisesti ja kylmän laskelmoivasti kidutusta, median manipulointia, valheita ja lavastettuja tilanteita, joiden yksityiskohdat ovat kauhistuttavia, suututtavia ja suorastaan oksettavia. Tuhansia ja tuhansia ihmisiä kuolee, mutta silti yhä uusia vapaustaistelijoita astuu heidän tilalleen.

   ”… Nykyään meillä on täällä kaikki. Koulutus, aseet… Ammukset ostetaan armeijalta. Kaksikymmentä rupiaa luoti, yhdeksänsataa-”
   ”Mitä, armeijalta?”
   ”Niin. He eivät halua, että taistelu päättyy. He eivät halua lähteä Kashmirista. He ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Eri osapuolet tekevät rahaa nuorten kashmirilaisten ruumiilla…”

Näistä tapahtumista kerrotaan muutaman nuoruudesta asti yhteyttä pitäneen henkilön kannalta. Arkkitehti Musa taistelee aktiivisesti ase kädessä, toimittaja Naga rohkeita artikkeleita kirjoittamalla ja kiehtova Tilo heidän rakastettunaan ja uskottunaan. Pahuuden henkilöitymäksi nousee komentaja Amrik Singh, työtään leikkinä pitävä julmuri.

Roy kuvaa Intian hallitusta varsin ironisesti. On ”sanaseppopääministeri” ja on poliittiselta karismaltaan häkkikanin luokkaa oleva pääministeri. Korruptio ja takinkääntäminen ovat itsestäänselvyyksiä. Kokonaisia kyliä (ja kaupunkeja) tyhjennetään pilvenpiirtäjien ja terästehtaiden tieltä.

Teollisuusalueilla kaupungin laidoilla, neliökilometrien kokoisella tiiviisti pakattujen jätteiden ja värikkäiden muovipussien suolla, jonne häädetyt oli ”asutettu uudelleen”, ilma oli sakeanaan kemikaaleja ja vesi myrkyllistä. Sääskipilvet kohosivat lammikoista, jotka olivat paksua vihreää velliä. Ylijäämä-äidit nököttivät kuin varpuset jätekasoilla, jotka olivat ainoina jäljellä heidän kodeistaan, ja lauloivat ylijäämälapsensa uneen.

Yhtenä Intian kehityksen jarruna on tiukka kastijärjestelmä monine alahaaroineen. Yllättävää kyllä myös ihonvärillä on väliä: mitä vaaleampi iho, sen parempi! Toinen yhteiskuntaa nakertava asia on hindujen ja muslimien välinen epäluulo. Jompikumpi puoli tekee jotain ja seuraavaksi hurjistuneet ihmisjoukot vyöryvät kadulle tehden täysin holtittomia tekoja – kunnes palaavat kotiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Royn tapa kertoa tarinaa on mielenkiintoinen. Monesta asiasta tai tapahtumasta kerrotaan lopputulos jo kirjan alkupuolella, mutta siihen johtaneet seikat kerrotaan vähitellen ja paljon myöhemmin. Äärimmäisen onnen ministeriö on äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, koska väkivallan ja koston kierre ei tunnu koskaan loppuvan. Silti päällimmäiseksi jää pienen pieni toivonhiven.

22.9.2017

PAASIO, LEENA: Menetetty tyttö

Kustantaja: Kosmos 2017

Kolmekymppinen Johanna Markkanen palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä, värejä ja hajuja.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.

Koulu taas oli oma maailmansa, jossa oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.

Suomessakaan ei ole aluksi helppoa. Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea.  Kokemukset Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja, huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa ”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä. Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.

Leena Paasio kirjoittaa niin vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin läksytettäväksi. Menetetty tyttö herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä toivoa on Afrikassakin.

Ja siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja oranssia poijua tyynessä kevätillassa.

18.9.2017

LINDHOLM, PAULIINA: Komendantti : Viapori 1748

Kustantaja: Otava 2017

Kustannusosakeyhtiö Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun voitti helsinkiläinen graafikko Pauliina Lindholm (s. 1962) esikoisteoksellaan Komendantti. Kirja kertoo Augustin Ehrensvärdistä, riikinruotsalaisesta sotamarsalkasta, joka saapuu Helsingin kaupunkipahaiseen johtamaan suurisuuntaisen puolustuslinnoituksen rakennustöitä. Ehrensvärd on maailman parhaissa yliopistoissa opiskellut valistusajan tiedemies, opettaja ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian perustajajäsen, kirjailija ja kuvataiteilija. Hän on vastuuntuntoinen, työteliäs ja määrätietoinen. Häntä ei kannata yrittää vetää nenästä, mutta hänen oikeamielisyyteensä voi luottaa.

…minun tehtäväni on luoda tänne illuusio että Hänen Majesteetillaan on kaikkien asioiden langat hallussaan niin kauan, kunnes ne tosiasiassa ovat. Minä teen lehmänkauppaa, minä huijaan, minä viettelen, välillä huudankin jos sillä omieni asiaa edistän.

Komendantti on tolkun mies, joka pyrkii viemään asioita eteenpäin keskustelemalla ja kuuntelemalla, ei väkipakolla. On monenlaista vastusta ja ratkaistavaa asiaa: työntekijä-, materiaali- ja rahapula, levottomuutta lietsovat huhut ja juonittelut niin paikallisella tasolla kuin hovissa. Huolet tulevat komendantin uniinkin.

Taiteilijana Ehrensvärd rakastaa kauneutta. kukkia ja lintuja – häntä saammekin kiittää kaikkialle Suomeen levinneestä syreenistä. Kauneudenjanoon liittyy myös ihastuminen kalastajatyttö Annaan, jonka säteilevään ulkonäköön käheä nauru tuo viekottelevan lisän. Toki Ehrensvärd on myös yksinäinen kaukana kotoaan ja perheestään. Poikaansa hän ikävöi tavattomasti, mutta Catrin-rouva muistuu mieleen lähinnä vain omantunnon kolkuttaessa. Vaikka maalaismainen Helsinki ei ihan aatelismiehen vaatimuksia vastaakaan, voittaa se kuitenkin hovielämän – ja ruoka on keittiömestarin ansiosta erinomaista täälläkin.

Ehrensvärdin ohella keskeiseksi henkilöksi nousee kalastaja ja kansanparantaja Kalle Andersson. Hän ei juuri luota ruotsinmaalaisiin herroihin, jotka venäläisten hyökätessä kuitenkin todennäköisesti pakenevat laivoillaan ja jättävät suomalaiset ottamaan vastaan tuhon, hävityksen ja kuoleman. Koettelemusten kautta hän on oppinut tyytymään tilanteeseen:

Kun herkeää pelkäämästä, uskaltaa kellua elon antajan mukana, hänen virroissaan ja vesissään. Ei passaa laittaa Luojalle vastaan, vaan kellua vain ja hymyillä.

Kirja koostuu toisaalta kaikkitietävän kertojan välittämistä kuvauksista ja toisaalta Ehrensvärdin kuvitteellisesta päiväkirjasta ja hänen kirjoittamistaan kirjeistä. Kieli on paikoin hyvin maalailevaa – voi hyvinkin uskoa piirustuksesta ja etsauksesta kiinnostuneen miehen nähneen näin:

Jäätyvän veden ääni oli kuin lasin helinää, ja veden yllä kulki hiljaisuuden siniharmaa viiva. Sen ihmissilmä kykenee näkemään, mutta ihmiskäsi ei koskaan piirtämään. Se on lännen taivaanranta, sininen ja harmaa kuin karoliinin univormu, sen yllä jumalan oranssi tuli, joka polttaa meidän kaikkien sisintä ja saa meidät kulkemaan maan ääriin. Se on ikuisen ikävän viiva, suuren kaipauksen viiva, sen suuren hiljaisuuden raja.

Komendantti on hyvä historiallinen romaani, mutta kärsii jonkin verran vertailussa Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista, joka voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Komendantin ja kalastajatytön haikea suhde ei oikein vakuuta, mutta korostaa kyllä Ehrensvärdin jaloutta muiden miesten karkeutta ja kiimaisuutta vasten. Oli ihan pakko tehdä kuvahaku Ehrensvärdistä, kun häntä koko ajan niin kauniiksi kehuttiin. Totta on.

11.9.2017

AHAVA, SELJA: Ennen kuin mieheni katoaa

Kustantaja: Gummerus 2017


Selja Ahavan (s. 1974) esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli ehdolla Helsingin Sanomien jakamaan esikoisteospalkintoon. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat (2015) sai EU:n kirjapalkinnon ja oli ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Tulenkantajat-vientikirjapalkintoon. Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailijan omaan elämään, mikä antaa sille sen totuudenmukaisen ja vivahteikkaan sävyn. Mistään tympeästä paljastelusta ei ole kyse.

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, sanoo nelikymppinen mies vaimolleen ja lopettaa samalla kokonaisen aikakauden. Vaimo käy läpi ristiriitaisia tunteita. On hämmennys. Kenen kanssa oikein menin naimisiin? Tunsinko tuota miestä laisinkaan? Onko hän nyt eri ihminen? On suru. Miten tehdä miehen ruumiista kartta, ennen kuin sen tutut ja rakkaat piirteet katoavat? On raivo. Miksi mies ei vihjannut mitään? Miksi salasi taipumuksensa niin pitkään? On taistelu. Eikö mies huomaa, miten miehinen hän joka suhteessa on? On halu tukea. Millaista kasvorasvaa, luomiväriä ja vaatteita miehen olisi käytettävä? Miten kertoa yhdessä asiasta ystäville ja tuttaville? Mies itse on tyyni ja järkähtämätön, päätöksensä tehnyt. Hän on nyt Lili. Hän on kotelosta kuoriutunut sudenkorento. Vaimo viettää hautajaisia, kaivaa miehen paidat perunamaahan.

Tämän tarinan rinnalla purjehtii Kristoffer Kolumbus länteen etsimään meritietä tarunomaiseen Intiaan. Kolumbus on hämmentävä. Hänen nimestään on lukuisia eri muotoja: Cristoforo Colombo, Cristoväo Colom, Christophorus Columbus, Cristóbal Colón… Hänen syntymäkaupungikseen on tarjolla lähes kaksikymmentä Italian kaupunkia. Hänen hautansa on vaihtanut paikkaa useaan otteeseen eivätkä haudassa olevat luut kenties ole Kolumbuksen itsensä laisinkaan. Avustuksia saadakseen löytöretkeilijä tarjoili muunneltua totuutta mennen tullen, koska tosissaan uskoi tulleensa oikeaan paikkaan vielä neljännen matkan jälkeenkin. Kuinka Kuuban ja Hispaniolan saarten todellisuus saattoi hänen mielestään vastata Marco Polon kuvauksia loistavista palatseista, puutarhoista, mausteista ja rikkauksista? Tietenkin jo lähtökohta oli väärä. Marco Polohan kuvasi Kiinaa ja Mongoliaa, ei Intiaa. Väärä oli myös Kolumbuksen kartta, johon hän niin kovin luotti. Ihan niin kuin aviovaimon kartta miehestään.

Ennen kuin mieheni katoaa välittää lukijallekin kirjoittajan kokeman tunnemyrskyn, mutta pysyy silti kauniina ja hienostuneena. Välillä kieli puhkeaa runoksikin:

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei ehkä koskaan ollutkaan.
Kirjasta vielä sellainen huomio, että sivunumerointia ei ole, mutta jako lukuihin ja kappaleisiin kyllä. Ajoittain muutamat avainsanat täyttävät sivun suurina ja painavina. Painava on tämä kirjakin pienestä koostaan huolimatta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

4.9.2017

TREMAYNE, S. K.: Tulilapsi

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child
Suomennos: Jaana Iso-Markku

Rachel tuntee elävänsä sadussa. Hän on lähtöisin alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvasta ongelmaperheestä, mutta on omin avuin hankkinut koulutusta ja raivannut tietään ylöspäin. Nyt hän on naimisissa karismaattisen liikejuristin David Kerthenin kanssa ja ihastuttavan kahdeksanvuotiaan Jamie-pojan äitipuoli. Kotina on Länsi-Cornwallissa sijaitseva Carnhallowin kartano, joka on ollut suvun omistuksessa tuhat vuotta ja jonka sokkeloista löytyy seitsemänkymmentäkahdeksan huonetta. Vähitellen Rachelin mieleen alkaa kuitenkin hiipiä pelko ja epäilys, kun hän tutustuu paikkakunnalla liikkuviin juoruihin ja Kerthenien menneisyyteen liittyviin epäselvyyksiin. Davidin ensimmäisen vaimon Ninan hauta on kirkkomaalla, mutta miten Nina oikein kuoli? Kammottavan onnettomuuden seurauksena? Itsemurhan tehneenä… murhattuna? Vai onko hän kuollut lainkaan? Rachelin hämmennystä lisää Jamie-pojan varma usko siihen, että hänen äitinsä on tulossa kotiin ja nimenomaan jouluna. Lähtölaskentaa käydään kirjan lukujen otsikoissakin: 178 päivää jouluun, 162, 149…

David ja Rachel eivät kumpikaan ole alistujia, vaan taistelijoita miltei häikäilemättömyyteen saakka. Kummankin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka alkavat vähitellen paljastua kaikista peittely-yrityksistä ja uusiutuvista valheista huolimatta. Vainoharhaisuus kasvaa kasvamistaan uhaten viedä terveen järjen mennessään. Mikä on totta ja mikä valhetta? Entä onko valhe oikeutettu, jos sen avulla saavutetaan hyvää?  Ja kenen kannalta hyvää?

Tulilapsi on goottilaista kauhua parhaimmillaan. On rappeutuva kartano, jyrkkiä kallioita vasten jymähtelevät aallot, salakuljettajien luolat, kuolemansakin jälkeen itsestään muistuttava nainen, enneunia näkevä lapsi. Ovat myös hylätyt kaivokset ja synkät kuilut, jotka kertovat siitä, miten mahtisukujen rikkaudet ansaittiin köyhien työläisten terveyden ja hengen kustannuksella.

Jopa pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista, jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.

Aluksi voi uumoilla jonkinlaisia muistumia vaikkapa Daphne du Maurierin Rebekasta, mutta Tremayne kuljettaa tarinaansa sittenkin aivan omia teitään.  Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hällä väliä! Tunnelma on käsinkosketeltavan tiivis ja ja juoni kuin kiemurteleva polku Cornwallin sumussa. Jos hetken luuleekin olevansa vakaalla maaperällä, niin seuraava käänne jo suistaa lukijan hetteikköön. Hyvää viihdettä!

31.8.2017

AUSTER, PAUL: 4 3 2 1

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: 4 3 2 1
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä saapui New Yorkiin 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Täällä juutalainen Isaac Reznikoff oli aikonut ottaa nimekseen aitoamerikkalaisen Rockefellerin, mutta vahingossa hänestä tulikin skotlantilaissävyinen Ichabod Ferguson.

…Ferguson kääntäisi idean päälaelleen eikä kirjoittaisikaan yhdestä henkilöstä, jolla on kolme nimeä, vaan keksisi kolme versiota hänestä itsestään ja kertoisi heidän tarinansa oman tarinansa rinnalla (jossain määrin oman tarinansa, sillä hänestäkin tulisi sepitteinen versio), ja hän kirjoittaisi kirjan neljästä identtisestä mutta erilaisesta ihmisestä, joilla olisi sama nimi, Ferguson.

Archibald Isaac Ferguson kertoo siis neljä eri versiota itsestään. Yhteistä on sukutausta ja syntymä, mutta sen jälkeen eri versioiden pojat alkavat ajautua yhä etäämmälle toisistaan. Joku pojista ei saavuta aikuisikää, joku menettää isänsä kuoleman tai avioeron vuoksi, joku vammautuu pahasti, joku viettää homoeroottista elämää, joku joutuu uskonnolliseen kriisiin. Kullakin Fergusonilla on omat ystävänsä ja omat petikumppaninsa, joskin joka versiossa esille nousee yksi nimi: Amy. Kukin Ferguson rakastaa kirjallisuutta, elokuvia ja urheilua, mutta rakkaimpien kirjojen listat eroavat toisistaan, kiintymys elokuviin on erilaista ja urheilulajit vaihtelevat. Fergusonit ovat kiinnostuneita myös lehtityöstä; onpa yhdellä nuorella Fergusonilla koulussa oma lehtikin. Näin Auster saattaa vyöryttää lukijan eteen tietoa ja analyyseja todella laajassa mittakaavassa.

4 3 2 1 on myös kertomus Yhdysvalloista 1950-1970-luvuilla. Tuona ajanjaksona tapahtui monia poliittisesti ja historiallisesti merkittäviä asioita: Kuuban kriisi, salamurhat, avaruusohjelma, rotumellakat, opiskelijaprotestit, Vietnamin sota… Ferguson itse on joka versiossa melko tavalla sivustakatsojana. Aikuisuuden kynnyksellä hän ei vastusta sotaa yleensä, vaan nimenomaan Vietnamin sotaa, koska ei näe sille oikeutusta. Mellakoimaan hän ei ryhdy, mutta päättää mennä mieluummin vankilaan kuin armeijaan.

Austerin kirja tuo väistämättä mieleen Kate Atkinsonin upean romaanin Elämä elämältä. Sen runollisuuden ja huumorin rinnalla 4 3 2 1 vaikuttaa hieman tasapaksulta. Siinä on monia kiinnostavia, hauskoja ja osuvia kuvauksia, mutta myös paljon toistoa. Fergusonien eri versiot eivät poikkea toisistaan mitenkään ratkaisevasti, vaikka joku heistä kapinoikin hieman enemmän kuin toinen ja joku menestyy paremmin kuin toinen. Kirja on kerta kaikkiaan liian laaja, 1141 sivua on liikaa. Kenties hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut jokaisen Ferguson-version erikseen alusta loppuun eikä kirjan tarjoamina pätkinä. Pääteema tulee kyllä selväksi:

…me emme koskaan saa tietää, valitsimmeko oikein vai väärin. Siitä voisi olla varma vain, jos kaikki tosiasiat olisivat tiedossa, ja ne voi saada selville vain olemalla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta.