13.11.2017

DAHL, ARNE: Rjamaat

Kustantaja: Into 2017
Alkuteos: Utmarker
Suomennos: Kari Koski

Arne Dahl -salanimeä käyttävä Jan Arnald (s. 1963) on Pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia rikoskirjailijoita. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja monista hänen teoksistaan on tehty tv-filmatisointeja. Rajamaat aloittaa Dahlin uuden dekkarisarjan, jossa keskushenkilöinä ovat (rinnakkainen) rikosylikonstaapeli Sam Berger ja Säpon (epävirallinen resurssi) soluttautuja Molly Blom.

Kirjan tapahtumat alkavat sunnuntaina 25. lokakuuta klo 10.14. Nuori 15-vuotias tyttö on siepattu ja poliisi on saanut vinkin hänen olinpaikastaan. Laajamittaisen operaation jälkeen voidaan vain todeta, että sieppaaja on ennättänyt paeta jättäen jälkeensä verijälkiä ja muita eritteitä – sekä todisteen, jolla on merkitystä vain Sam Bergerille. Bergerillä nimittäin on pitkään ollut käynnissä oma tutkimus: hän uskoo, että muutaman viime vuoden aikana muitakin 15-vuotiaita tyttöjä on siepattu ja mitä todennäköisimmin murhattu. Mihin hän mahtaa perustaa uskomuksensa? Miten siihen liittyy arvokello Patek Philippe 2508 Calantrava? Bergerin esimies ei ainakaan ota kuuleviin korviinsakaan sellaista puhetta, että liikkeellä olisi sarjamurhaaja. Ei Ruotsissa! Potkujen uhallakin Sam silti jatkaa selvitystyötään apunaan älykäs Deer (ei siis Dear!) ja muutama muu työtoveri. Lupaava jälki löytyy, mutta sitten tilanne riistäytyy Samin käsistä täysin. Kuviin astuu turvallisuuspoliisin Molly Blom. Onko hän Samin puolella vai häntä vastaan? Jotain traagista kummankin menneisyydessä on, mutta yhdistääkö se vai erottaako? Paljon ennättää tapahtua ennen kuin päästään seuraavaan sunnuntaihin, kirjan viimeiseen lukuun.

Rajamaat on synkähkö dekkari. Siinä on raa’aksi riistäytyvää koulukiusaamista, kiduttamista, petollisuutta, pelkuruutta, mielen murtumista, yksinäisyyttä. Synkkyyttä korostaa vielä sekin, että lähes koko ajan sataa rankasti ja haavanlehdet havisevat haikeasti. Paikoin tekstikin käy maalailemaan pimeitä tunteita, vaistoja ja tunnelmia.

Hän oli toisessa maailmankaikkeudessa, jossa pimeys hallitsi. Kaikki valo oli harhaa, pelkkä valheiden kalvo joka lohduttaa meitä, jotta selviäisimme elämästä, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. Hän oli nyt toisessa aikakaudessa, jossa raakuus vallitsi edelleen, johon sivilisaation harha ei ollut vielä jalallaan astunut.

Silti kirjassa on myös pilkahdus keventävää huumoria, ironisia lausahduksia ja sanailua.

   Sitten siinä olikin Samir, joka yritti peitellä nuoruuttaan alati pitemmäksi kasvavalla hipsteriparrallaan. Hän selaili muutamia papereita ja sanoi:
-          Näyttäisi tosiaan siltä, että se välittäjän ketku on kaivanut esiin sähköpostiosoitteen.
-          Anna kun arvaan, Berger sanoi. – Hotmail? 
-          Onko sekin vielä olemassa? Samir kysyi ja rapsutti banaanikärpäsiä parrastaan. Sitten hän ojensi paperin.
   Berger otti sen ja antoi sen edelleen Deerille, joka kantoi sen Majalle. Sitä voisi jo sanoa paperien pyörittelyksi.
-          Tutki se ihan pohjia myöten, Berger sanoi Samirille. -  Todennäköisyys sille että toisesta päästä löytyy mitään on tietysti liki olematon.
-          Ilman innostavaa työnjohtoa tästä ei tulisikaan yhtään mitään, Samir sanoi ponnettomasti ja palasi paikalleen.

Dahl on rakentanut dekkarin, jossa yllätys seuraa toistaan ja jonka lopputulosta on täysin mahdoton arvata ennakolta. Mikä on totta ja mikä vain taitava temppu tai harhautus? Onko jokainen henkilö sitä, mitä väittää? Sen verran jää asioita karmivasti auki, että jatko-osia ei malttaisi mitenkään odottaa. Hyvä dekkari!


6.11.2017

KÖNGÄS, HEIDI: Sandra

Kustantaja: Otava 2017

Heidi Köngäs (s. 1954) on Yleisradion TV1:n toimittaja, tuottaja ja ohjaaja, joka on palkittu lukuisilla Venla-, Koura- ja Telvis-palkinnoilla. Vuonna 1998 Prix Europa -erikoispalkinto myönnettiin Könkään elokuvalle Liian paksu perhoseksi. Köngäksen viides romaani Dora, Dora oli vuonna 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Romaani Sandra etenee kolmen kertojan lyhyin puheenvuoroin. Nykyhetken edustaja on Klaara, nelikymppinen freelancenäyttelijä. Työttömyysvaiheessa hän alkaa aikansa kuluksi penkoa äidiltä perityn puukirstun sisältöä. Vanhoista papereista ja kuvista paljastuu isoäidin ja isoisän kova elämä, josta Klaaralle ei ole koskaan kerrottu. Vain pari sukupolvea eroa ja silti aivan erilainen maailma!

Enimmäkseen äänessä on Klaaran isoäiti Sandra, jota Lyyti-kälyn kommentit säestävät. Sandran tarina alkaa pysäyttävästi: isättömäksi jäänyt yhdeksänvuotias tyttö seisomassa huutolaislasten rivissä ”tilattavana” vaivaisruotuun. Lapsi joutuu tekemään ankarasti töitä alituisessa nälässä ja vilussa, lämmittelemään paimenessa paljaita jalkojaan lehmänlannassa, kun ei ole talosta saanut edes tuohivirsuja…

Sandrasta kasvaa vastuuntuntoinen ja arvostettu piika, joka mennessään naimisiin Jannensa kanssa saa talosta lahjaksi peräti vasikan! Janne taas on roima työmies, joka omin käsin rakentaa kasvavalle perheelleen torpan ulkorakennuksineen, raivaa pellon ja Sandralle tämän unelmoiman porkkanamaan. Tyyntä onnen aikaa kestää vain muutaman vuoden. Ilmapiiri Suomessa kiristyy, työläiset lakkoilevat, vaativat oikeuksiaan. Suomi itsenäistyy, mutta syöksyy saman tien sisällissotaan, jonka kosketuksesta ei Lepistön torpassakaan vältytä.

   Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?
   Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.

Janne otetaan väkipakolla punaisten hevosmieheksi. Hän tuskin ampuu laukaustakaan, mutta joutuu silti punaisten häviön jälkeen vankileirille ”räikeänä kiihottajana ja erittäin vaarallisena henkilönä”. Vankileiri on helvetti. Sieltä palaa kotiin luurangoksi riutunut mies, jonka elämänliekki lepattaa sammumaisillaan.

Sandra on romaanin sankari. Miehen jouduttua sotaan ja vankileirille hän vastaa yksinään päivätöistä ja veroista, viiden pienen lapsen ruokkimisesta ja vielä appivanhemmistaankin. Ylpeys on nieltävä ja kaikki liikenevä apu otettava vastaan, vaikka se annettaisiin kuinka halveksivasti tai vihaten. Vanhana hän ei kuitenkaan muistele menneitä, vaan on lapsenlapselleen lämmin ja leikkimielinen kumppani.

Köngäksen kirja tuo kirpaisevan lähelle sen hirvittävän köyhyyden, mikä Suomessa itsenäistymisen aikaan vallitsi. Talojen isännillä oli valta pidellä piikojaan, ajaa työkyvyttömät mieron tielle, hajottaa perheet ja myydä nälänhädän aikaan viljansa kalliiseen hintaan suurkaupunkien kauppiaille. Tarve muutokseen oli selvä, mutta millä keinoin?

En osannut nähdä kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.

30.10.2017

STUART, KEITH: Poikani Sam

Kustantaja: Bazar 2017
Alkuteos: A Boy Made of Blocks
Suomennos: Marja Luoma

Kahdeksanvuotias Sam on autisti. Hän vihaa meteliä ja pelkää yllättäviä tilanteita. Hän käyttäytyy aggressiivisesti hämmentyessään tai pelästyessään, muttei kielivaikeuksien vuoksi pysty selittämän kiukunpuuskiensa syytä. Esimerkiksi sitä, että on tullut koulussa kiusatuksi. Samille maailma on outo paikka, jota hän omilla keinoillaan yrittää tulkita ja ymmärtää.

Kukapa tietää, mitä Sam ajattelee. Kuvittelen Samin aivot huolellisesti lohkotuiksi: ajatuksille ja tunteille on kaikille oma lokeronsa, ja niitä säilytetään erikseen vähän niin kuin vanhanajan postin lajitteluhuoneen lokerikossa. Tasapainoa ja järjestystä ei saisi häiritä mikään, mutta kaikki kokemukset syöttävät järjestelmään uutta tietoa, uutta sisältöä, eikä poikaparka ehdi lajitella kaikkea tarpeeksi nopeasti.

Samin isä Alex ei osaa lapsensa erityisyyttä käsitellä. Hän ei kykene mukautumaan Samin kaipaamiin rutiineihin, järjestelmällisyyteen ja rauhallisuuteen, vaan turhautuu siihen mitä pitää pojan jääräpäisyytenä. Kiukustuu ja huutaa ja sitten pakenee. Vaativa työ käy Alexilla hyvänä tekosyynä sysätä vastuu Samin hoitamisesta kokonaan vaimon hartioille. Onko ihme, jos avioliitto osoittaa rakoilun merkkejä?

Alexin tapa reagoida asioihin juontaa juurensa lapsuudesta, isoveljen tapaturmaisesta kuolemasta. Alexin syyllisyydentunnetta ja surua ei ole käsitelty, koska perheen kulttuuriin ei kuulu asioista puhuminen. Vaietaan joko pelkuruudesta tai väärinymmärretystä hienotunteisuudesta ja niin menneisyyteen takertuminen vierottaa pikkuhiljaa Alexia hänelle läheisistä ja rakkaista ihmisistä.

Yllättäen pelastavaksi tekijäksi nousee Minecraft-videopeli, jossa voi itse luoda kuutioista maisemia ja rakennelmia komiulotteisessa maailmassa indie-seikkailujen hengessä. Samille tällainen johdonmukaisuus sopii. Pelissä hän hallitsee tilanteita ja onnistuu, mikä saa hänet kohtaamaan uusia asioita entistä rohkeammin. Mikä tärkeintä: keskusteluyhteys isän ja pojan välillä aukeaa.

Tietenkään ongelmat eivät katoa hetkessä eivätkä tule koskaan kokonaan katoamaankaan. Tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin toiveikkaalta, kun ihmiset alkavat tosissaan selvitellä omien vaikeuksiensa syitä. Samin sallitaan kehittyä omanlaisena persoonanaan ja vanhempien auttaa häntä löytämään paikkansa maailmassa. Ja päästää irti.

Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä ja samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu.

Keith Stuartin toisella pojalla on autismidiagnoosi, joten hänellä on vankkaa tietoa aiheesta. Ote on rauhallinen, mutta tunteillekin suodaan tilaa. Pari kyyneltä saattaa lukijaltakin jossain vaiheessa vierähtää.

23.10.2017

HENRIKSSON, SAARA: Syyskuun jumalat

Kustantaja: Into 2017

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog saapuu Budapestiin vieraillakseen luennoitsijana  yliopistossa ja vastatakseen remontista asunnossa, jossa isoäiti asui pienenä tyttönä ennen lähtöään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Kaikki sujuu ja Paul tutustuu kaupunkiin ja ihmisiin. Sitten alkaa tapahtua hämmentäviä asioita. Kadunnimet vaihtuvat yhtäkkiä, vaihtuvat, vaihtuvat. Lähikahvila on siellä käydessä joka kerta erityyppinen. Remontoitavasta asunnosta löytyy uusia ovia ja katoaa taas, talon kerrosluku on joka laskennalla erilainen. Johdinautolinja päättyy yhtenä päivänä seinään ja on toisena normaali.

Onneksi naapuri, vanhaherra Ishmael Gábor, ottaa Paulin siipiensä suojaan ja tutustuttaa hänet Tonavan saarella kokoontuvaan Syyskuun jumalat -ryhmään. Täällä selviää, että muistamamme todellisuuden ohella on olemassa lukuisia vaihtoehtoisia historiankulkuja, joita vain harva pystyy aistimaan.

   Stella-rouva osoittaa riisipaperilyhtyjä.
   ”Kuvitelkaa, että nuo katossa hehkuvat pallot ovat kokonaisia maailmoja. Samanlaisia kuin meidän, mutta samalla kun uusi historia on luotu, vanha on jatkunut ja lähtenyt kulkemaan toiseen suuntaan.”
   ”En oikein ymmärrä…” Paul sanoo.
   ”Kuvitelkaa sitten, että olisi olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka näkisivät ne kaikki. He ovat astuneet historian ulkopuolelle.”

Paul ei ole aivan vakuuttunut ryhmäläisten toiminnasta. Ajavatko he vain omaa etuaan piittaamatta tuon taivaallista siitä, mitä ihmisille ylipäätään tapahtuu? Budapestin halki virtaava joki muuttaa uomaansa kymmenen vuoden välein ja aiheuttaa suurta tuhoa, mutta ryhmäläisiä (ja muutamaa patsasta) lukuun ottamatta kukaan ei muista jälkeenpäin mitään. Muuttuvatko myös ihmiset uuden historiantodellisuuden tullessa entisten päälle? Voivatko he pyyhkiytyä kokonaan pois?

    …Näen kaupungin pala palalta, yhdessä särmässä joen uoma on muuttunut ja se virtaa nyt toisin ja joen myötä historia kulkee eri suuntaan. Vesi kovertaa tunneleita kaupungin alle, täyttää kanavat, vallihaudat ja kylpylöiden altaat, jatkaa loputonta kulkuaan kohti Mustaamerta. Joki muuttaa uomaansa ja historian virta sen mukana…

Kirjasta välittyy vahvana ajatus, että nyky-Unkari on unohtanut menneisyytensä. Ikuisesti haudatuiksi luullut asenteet ovat palanneet, mutta epäluulon ja suvaitsemattomuuden kohteena ovat nyt  mustalaiset, homot ja etenkin pakolaiset. Myös amerikkalaista Paulia epäillään kiihotuksesta ja poliittisesta propagandasta.

”Tässä maassa on jotain outoa”, Ilona Roszak sanoo. ”Kun neuvostojärjestelmä murtui, kaikki iloitsivat vapaudesta. Ei pitänyt olla enää muureja ja esteitä. Nyt nämä vetävät piikkilankaa rajoilla, jotta pakolaiset Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta eivät pääsisi läpi. He linnoittavat maan ja tuomitsevat itsensä sisään. Aivan kuin koko maa käpertyisi sisäänpäin. Mikään ei pelasta meitä itseltämme. Elämme Absurdiassa.”

Syyskuun jumalat edustaa maagista realismia. Henrikssonin tyyni ja hienostunut ote korostaa kertomuksen kiehtovaa unenomaisuutta, mutta myös pelottavuutta: millaisia seuraamuksia yksityiselle ihmiselle, kansalle tai koko ihmiskunnalle on siitä, että menneisyys unohdetaan tai vääristellään? Muutokset eivät välttämättä ole suuria ja dramaattisia, mutta pienelläkin on vaikutuksensa. Päähenkilönä Paul on ihastuttava. Hän on hämmentynyt ja epäuskoinen, mutta tarkkailee tilannetta kuitenkin suurimman osan aikaa rauhallisena ja uteliaana. Hän oivaltaa, että ihmisen tekee onnettomaksi vain kuvitelma siitä, että maailmassa olisi järkeä. Viisainta on mukautua ja tehdä parhaansa kulloisissakin oloissa.

16.10.2017

HILL, NATHAN; Nix

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix
Suomennos: Raimo Salminen

Amerikkalainen (äidin suvun puolelta norjalainen) Nathan Hill päätti jo kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi, mutta vasta nelikymppisenä hänen unelmansa toteutui, kun romaani Nix ilmestyi. Kirjan perusidea pohjautuu norjalaiseen kansantarinaan näkistä / nissestä, joka houkuttelee lapsia puoleensa lempeän valkoisen hevosen hahmossa ja vie heidät mukanaan syvyyksiin. Hillin mukaan näkki nykyisin kuitenkin näyttäytyy ihmisille heille rakkaan henkilön muodossa.

Vuonna 2011 kuusikymppinen Faye Andersen-Anderson hyökkää kuvernööri Packerin (mahdollisen tulevan presidenttiehdokkaan) kimppuun. Syytä ei tiedetä, mutta varsin nopeasti selviää, että Faye on ollut 1960-luvulla aktiivinen sodanvastustaja ja prostituutiosta pidätetty hippi. Yli 20 vuotta sitten hän jätti miehensä ja yksitoistavuotiaan poikansa Samuelin ja katosi. Nyt Samuel on collegessa kirjallisuudenopettajana, haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta käyttää suuren osan ajastaan pelaamalla Elfscape-nettipeliä. Hänen odotetaan tekevän jotain äitinsä auttamiseksi, mutta Samuel saakin idean: hän tienaa rahaa kirjoittamalla äitinsä elämäntarinan! Tosin tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Vuoden 2011 lisäksi poimitaan tapahtumia vuosilta 1968 ja 1988. Vuonna 1968 Faye on tunnollinen ja kiltti neitonen, jolla on kaksikin vaihtoehtoa elämänsä suhteen: joko turvallinen avioliitto miehen kanssa, jota ei rakasta, tai opiskelu chicagolaisessa collegessa, jossa runoilija Alan Ginsberg toimii luennoitsijana. Faye päätyy Chigacoon, missä nuoriso harrastaa huumeita, seksiä ja juhlintaa, mutta myös taistelua rauhan ja naisten oikeuksien puolesta. Täällä kylvetään jo tulevien tapahtumien siemenet. Tästä alkaa Fayen väärien valintojen sarja.

Entäpä vuosi 1988? Faye valmistelee pikkuhiljaa lähtöään pois kotoa. Hän kantaa huolta herkän ja alati itkuun purskahtelevan Samuelin selviytymisestä, mutta onneksi juuri tällöin poika tutustuu varakkaaseen Fallin perheeseen. Perheen lapsista Bishopista ja Bethanysta tulee hänen ystäviään ja ehkä jotain enemmänkin – ainakin vaikutus tuntuu aikuisikään asti. Tukijoukoista huolimatta äidin lähtö on järkytys, josta jää pysyvä arpi Samuelin itsetuntoon.

Hillin kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, kuten tarinaan löyhähkösti liittyvä nettinero Pwnage, patologinen valehtelija Laura tai sadistinen poliisi Charlie Brown, mutta keskeisin kaikista on kuitenkin Faye. Millainen hän oikeastaan on? Onko hän näkki, joka tuhoaa kaikki, jotka sattuvat rakastamaan häntä ja luottamaan häneen? Onko hän pelokas ja epävarma nainen, joka ei luota itseensä tarpeeksi? Onko mikään selitys tyhjentävä?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä ainoaa todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toistensa takana.

Nix tuo mieleen esimerkiksi Jonathan Franzenin tai John Irvingin (Irvingin mielestä Charles Dickensin!). Hillin näkemys oikeuslaitoksen ja poliisin toiminnasta on kyyninen: ylimitoitettu, mielivaltainen, yksityisen kansalaisen oikeuksia polkeva, totuutta vääristelevä. Yhtä nuivasti Hill suhtautuu skandaaleilla herkuttelevaan mediaan ja poliitikkojen kauniiden lauseiden lumoamiin kritiikittömiin kansanjoukkoihin. Sosiaalihuoltokaan ei ole mallillaan… Nix on ironinen, värikäs, monikerroksinen ja monipuolinen esikoisteos ja herättää suuria toiveita kirjailijan tulevan tuotannon suhteen. Onko syttymässä uusi tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle? 

9.10.2017

KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”
   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…
   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.

2.10.2017

LIKSOM, ROSA: Everstinna

Kustantaja: Like 2017

Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautuu lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen (1913-1984) elämään. Suurimman osuuden kirjasta vie kuvaus Annikin suhteesta Everstiin eli Oiva Willamoon (1887-1967): lapsuudesta asti tuttu setä ja isän ystävä muuttuu kuohuvan rakkauden kohteeksi, palvotuksi aviopuolisoksi ja lopulta raakalaismaiseksi pahoinpitelijäksi.

Kirjan kertoja on jo lapsena kiihkeätunteinen ja innostuvainen. Pikkulottana hän rakastaa palavasti lottajärjestöä ja suomenmielisyyttä, mutta pian mielen valtaavat jo Saksan fasismi ja ”Vyyrerin” opit. Miltei pakanallista hurmosta nuoressa neidossa herättävät Lapin erämaat ja hyllyvät suot.

Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijui ja kurkiaura huuteli taihvaanlaela. mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan…Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhotin hillankukinnat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan.

Samanlainen hurmio valtaa nuoren naisen myöhemmin Everstin sylissä. Ikäero ei haittaa. Ei haittaa, että Everstin vaimo on vielä hengissä, joskin kuolemansairas. Eivät haittaa muiden varoittelut, ei edes miehen oman äidin huoli. Pariskunta seikkailee erämaissa ja rakastelee missä vain halu päälle tulee.

Mie uskoin pyyteethömällä rakhauella puhistamaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Evesrti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstin vaimo kuolee, mutta avioliitto ei seuraakaan heti. Se solmitaan vasta matkalla etelään, kun sota on hävitty, aseveljistä tullut vihollisia ja heidän myötäilijöistään epäilyksenalaisia. Nyt muuttuu Everstin käytös: vieraita naisia, kiukunpuuskia, pahoinpitelyjä. Vaimo joutuu särkymään niin henkisesti kuin ruumiillisesti, ennen kuin pystyy tempautumaan irti ahdistavasta suhteesta. Onneksi edessä on vielä onnea ja rohkeutta varsin epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Puumamaisuuteen suorastaan!

Everstinna on suurimmalta osalta pohjoisen murteella, mutta onneksi kirjan lopussa on sanasto ja selitys nimistä, jotka nekin ovat saaneet murteessa omanlaisensa muodon. Kiinnostavia ovat maininnat tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja poliitikoista, jotka kertoja Everstin seurassa liikkuessaan tapaa. Oma tuotanto ohitetaan kuivalla maininnalla, että siinä ei tavoitella taidetta vaan mahdollisimman hyviä myyntituloja. Liksomin kirja on tietenkin fiktiota, kuvitelma Annikki Kariniemen elämästä, mutta mukaansatempaavan elämänmakuinen, runsas ja verevä. Vuoden merkkitapauksia!

27.9.2017

TAMMINEN, PETRI: Suomen historia

Kustantaja: Otava 2017

Petri Tamminen haastatteli Suomen historiaansa varten yli viittäsataa ihmistä, sekä yksitellen että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Esimerkiksi Raumalta haastatteluun osallistui Kansalaisopiston Ajankohtaista-ryhmä. Tuloksena on pieni ja nopealukuinen teos, joka sopii täydellisesti kunnioittamaan Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Se nostaa suurten ja virallisten kuvioiden sijasta etualalle maan asukkaat, joiden kokemukset ja ajatukset historiallisista tapahtumista voivat olla arkisia ja pieniä, mutta samalla tosia ja koskettavia.

Tammisen Suomen historian ensimmäinen luku on vuodelta 1917 ja kertoo Ainosta, jonka rakkaus venäläiseen upseeriin kariutuu Suomen itsenäistymiseen ja jonka sydänsurua ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.

Seuraa lukuja suomalaisten käymistä sodista lieveilmiöineen, jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista. Vuonna 1952 kohahduttavat Armi Kuusela ja Helsingin olympialaiset. Noottikriisi, jumalanpilkka, keskioluen vapautuminen ja Peyton Place 1960-luvulla. Saavutukset juoksumatkoilla, ETYK ja suomettuminen 1970-luvulla. Juha Miedon häviö, Kekkosen kauden loppuminen sekä Tšernobyl 1980-luvulla. Lama, Estonia-lautan uppoaminen, EU-kansanäänestys ja jääkiekon maailmanmestaruus 1990-luvulla. Ja 2000-luvulla doping-skandaali, euroon siirtyminen, euroviisuvoitto, Nokian romahdus ja pakolaiskriisi. Väliin on siroteltu myös yleisluontoisia aiheita koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä Tuntemattoman sotilaan lukemiseen. Viimeinen luku on vuodelta 2016 ja nimeltään Sahanpuru:

Poimin kouran pohjalle purua ja katselin sitä läheltä. Pieniä punertavia lastuja, kuivia ja oudon tietämättömiä sadan vuoden iästään, kuin ihan juuri pikkuruisella puukolla veistettyjä.

Suurimmalta osalta kirja koostuu lyhyehköistä toteamuksista. Tammisella on taito olla sanomatta liikaa, jättää ilmaa sanojen ympärille ja lukijalle mahdollisuus omien mielikuvien muodostamiseen. Huumori ei koskaan ole osoittelevaa ja kärjistettyä, mutta kyllä Tamminen hallitsee absurdin liioittelunkin. Esimerkiksi luku nimeltään Venäjä, missä kuvataan Suomen ja Venäjän rajaviranomaisten hyvässä yhteisymmärryksessä käymiä ”neuvotteluja” (= kalastusta, saunomista ja ateriointia). Jotkut luvut herättävät nostalgisia muistoja, jotkut pakottavat tarkistamaan omien muistojen oikeellisuutta. Millainen onkaan minun Suomen historiani? 

25.9.2017

ROY, ARUNDHATI: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness
Suomennos: Hanna Tarkka

Arundhati Roy (s. 1961) nousi maailmanmaineeseen esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (1997), jolla voitti Booker-palkinnon.  Sen jälkeen kirjailija on toiminut voimakkaasti kansalaisaktivistina ja pyrkinyt niin sanoin kuin teoin taistelemaan Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Ennen kaikkea hän on taistellut Kashmirin itsenäistymisen puolesta; Kashmirin, josta osa kuuluu Intialle, osa Pakistanille ja osa Kiinalle; Kashmirin, jossa on käyty 1900-luvun aikana kolme sotaa. Näistä asioista kertoo myös Royn hartaasti odotettu toinen romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö.

Miten
         voi
         kertoa
pirstaleisen
        tarinan?
                   Muuttumalla
                   hiljalleen
jokaiseksi.
                   Ei.
                   Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Pirstaleisen tarinan keskeisimpiä henkilöitä on Aftab, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Perhe yrittää kasvattaa hänestä poikaa, mutta lapsi itse kallistuu yhä enemmän naiseuden puolelle. Neljätoistavuotiaana Aftab hylkää kotinsa ja muuttaa muiden kaltaistensa luo Haaveiden taloon, Khwabgahiin. Hänestä tulee hijra Anjum. Välillä Anjum ja kumppanit näyttävät katoavan tarinasta, mutta eipä sentään: he palaavat takaisin hyvin tärkeässä roolissa. Kansan yhdistäjinä, opettajina ja ilahduttajina. Heidän mukanaan kirjaan saadaan tuulahdus huolenpitoa, lojaalisuutta ja rakkautta.

Kirjan keskiosa käsittelee Kashmirin sotia. Kaunis turistien suosima Kashmir yrittää itsenäistyä, mutta Intian hallinnoimalla alueella yritys kukistetaan raa’asti. Alistamiseen käytetään mielivaltaisesti ja kylmän laskelmoivasti kidutusta, median manipulointia, valheita ja lavastettuja tilanteita, joiden yksityiskohdat ovat kauhistuttavia, suututtavia ja suorastaan oksettavia. Tuhansia ja tuhansia ihmisiä kuolee, mutta silti yhä uusia vapaustaistelijoita astuu heidän tilalleen.

   ”… Nykyään meillä on täällä kaikki. Koulutus, aseet… Ammukset ostetaan armeijalta. Kaksikymmentä rupiaa luoti, yhdeksänsataa-”
   ”Mitä, armeijalta?”
   ”Niin. He eivät halua, että taistelu päättyy. He eivät halua lähteä Kashmirista. He ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Eri osapuolet tekevät rahaa nuorten kashmirilaisten ruumiilla…”

Näistä tapahtumista kerrotaan muutaman nuoruudesta asti yhteyttä pitäneen henkilön kannalta. Arkkitehti Musa taistelee aktiivisesti ase kädessä, toimittaja Naga rohkeita artikkeleita kirjoittamalla ja kiehtova Tilo heidän rakastettunaan ja uskottunaan. Pahuuden henkilöitymäksi nousee komentaja Amrik Singh, työtään leikkinä pitävä julmuri.

Roy kuvaa Intian hallitusta varsin ironisesti. On ”sanaseppopääministeri” ja on poliittiselta karismaltaan häkkikanin luokkaa oleva pääministeri. Korruptio ja takinkääntäminen ovat itsestäänselvyyksiä. Kokonaisia kyliä (ja kaupunkeja) tyhjennetään pilvenpiirtäjien ja terästehtaiden tieltä.

Teollisuusalueilla kaupungin laidoilla, neliökilometrien kokoisella tiiviisti pakattujen jätteiden ja värikkäiden muovipussien suolla, jonne häädetyt oli ”asutettu uudelleen”, ilma oli sakeanaan kemikaaleja ja vesi myrkyllistä. Sääskipilvet kohosivat lammikoista, jotka olivat paksua vihreää velliä. Ylijäämä-äidit nököttivät kuin varpuset jätekasoilla, jotka olivat ainoina jäljellä heidän kodeistaan, ja lauloivat ylijäämälapsensa uneen.

Yhtenä Intian kehityksen jarruna on tiukka kastijärjestelmä monine alahaaroineen. Yllättävää kyllä myös ihonvärillä on väliä: mitä vaaleampi iho, sen parempi! Toinen yhteiskuntaa nakertava asia on hindujen ja muslimien välinen epäluulo. Jompikumpi puoli tekee jotain ja seuraavaksi hurjistuneet ihmisjoukot vyöryvät kadulle tehden täysin holtittomia tekoja – kunnes palaavat kotiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Royn tapa kertoa tarinaa on mielenkiintoinen. Monesta asiasta tai tapahtumasta kerrotaan lopputulos jo kirjan alkupuolella, mutta siihen johtaneet seikat kerrotaan vähitellen ja paljon myöhemmin. Äärimmäisen onnen ministeriö on äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, koska väkivallan ja koston kierre ei tunnu koskaan loppuvan. Silti päällimmäiseksi jää pienen pieni toivonhiven.

22.9.2017

PAASIO, LEENA: Menetetty tyttö

Kustantaja: Kosmos 2017

Kolmekymppinen Johanna Markkanen palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä, värejä ja hajuja.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.

Koulu taas oli oma maailmansa, jossa oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.

Suomessakaan ei ole aluksi helppoa. Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea.  Kokemukset Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja, huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa ”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä. Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.

Leena Paasio kirjoittaa niin vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin läksytettäväksi. Menetetty tyttö herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä toivoa on Afrikassakin.

Ja siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja oranssia poijua tyynessä kevätillassa.