31.12.2012

FOSSUM, KARIN: Minä näen pimeässä

Riktor-niminen mies työskentelee vanhainkodissa ja vaikuttaa täydelliseltä, huolehtivalta hoitajalta. Tosiasiassa hän nauttii vanhusten kiduttamisesta, kuten hiusten repimisestä, arkojen paikkojen nipistelystä, ruoatta jättämisestä ja lääkityksen kieltämisestä. Myös vapaa-aikanaan Riktor hakeutuu heikkojen ja avuttomien pariin ja kutsuu ilkeitä tekojaan ”arkiseksi kiusanteoksi”.

Vaikka Riktor halveksiikin heikkoutta muissa ihmisissä, ei hän voi tukahduttaa omaa ystävyyden ja läheisyyden tarvettaan. Hän haaveksii naisista ja löytää työtovereidensa sanoista ja teoista kätkettyjä merkityksiä, jotka osoittavat hänen mielestään halua rakkaussuhteeseen. Lähimmäksi ystävyyttä Riktor pääsee kuitenkin puistossa tapaamansa kodittoman miehen kanssa, jota hän houkuttelee luokseen lupailemalla runsasta alkoholitarjoilua hyvää keskustelua vastaan. Kuinka laitapuolen kulkija voisi olla yrittämättä hyötyä tilaisuudesta enemmänkin? Miehen petollisuus nostattaa Riktorissa hallitsemattoman kiukunpuuskan, joka johtaa murhaan. Ruumiin Riktor kaivaa puutarhaan.

Aikanaan Riktor joutuu syytteeseen murhasta, muttei suinkaan kodittoman miehen surmaamisesta. Vanhainkodissa kuolee nainen, jota Riktor on aivan erityisesti kiusannut ja pelotellut. Todisteet kiusaamisesta ovat pitävät, mutta murhasta ei ole selvää näyttöä. Miten oikeus suhtautuu aihetodisteisiin? Tuomitaanko Riktor murhasta, jota hän ei ole tehnyt? Selviääkö hän siitä murhasta, jonka oikeasti teki?

Fossum kuvaa taitavasti Riktorin mielen pirstoutumista:

Toisinaan, yön hiljaisuudessa, makuuhuoneeseeni ajaa rekka, joka syöksyy ovesta sisään ja pysäköi sängyn viereen. Dieselmoottori käy ja mekastaa aamuun asti. Olen aivan uuvuksissa kun viimein nousen sängystä. Toisaalta. Hiljaisuus pelottaa vielä enemmän sillä olen elänyt koko elämäni kaiken tämän melun keskellä, äänten ja mekkalan.

21.12.2012

KÖNGÄS, HEIDI: Dora, Dora

Kirjan nimi on kaunis, mutta asia johon se viittaa, on kauhea. Mittelbau-Dora oli yksi natsien julmimmista keskitysleireistä, jossa vangit joutuivat elämään vuoreen kaivetuissa tunneleissa. Varusteluministeri Albert Speer kävi siellä vuonna 1943 tarkastusmatkalla eikä voinut näkyä koskaan unohtaa – ei kylläkään myötätunnosta vankeja kohtaan.

Dora, Dora – teos kertoo Albert Speerin matkasta Petsamon nikkelikaivoksia tarkastamaan jouluna 1943. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi sihteeri Annemarie ja saksalaissotilaita viihdyttämään komennetut artistit eli taikuri ja viulisti sekä suomalainen tulkki. Matkan kulkua seurataan vuoronperään Speerin, Annemarien, tulkin ja taikurin ajatusten välityksellä ja samalla luodataan myös mennyttä. Kaiken taustana on viiltävän kylmä ja autio Lappi.

Speer tietää Saksan jo hävinneen sodan, mutta se ei häntä ahdista. Häntä ahdistaa välirikko Hitlerin kanssa. Hitler nosti Speerin nykyiseen asemaansa, korkeammalle kuin kukaan koskaan osasi kuvitella. Hitlerin kanssa hän saattoi kokea kiihkoa, jota ei kenenkään muun kanssa. Fyysistä täyttymystä ei tarvittu, rivot puheet ja vihjailut riittivät. Nyt hänet on syrjäytetty. Järki sanoo Speerille, että Hitler on hullu ja arvostelukyvytön ja ajaa jääräpäisyydessään kansansa tuhoon, mutta tunteita järkipuhe ei tukahduta. Oma minä ei sekään itsetutkiskelun hetkinä miellytä, vaan Speer vertaa itseään Dora-leirin pimeään ja löyhkäävään onkaloon.

Annemarie on lojaali Speerille, mutta kritiikitön hän ei ole. Hän epäilee Speerin pystyvän pahoihin ja itsekkäisiin tekoihin, ihan vain omistushalun vuoksi tai ahdistustaan laukaistakseen. Rehellinen ja viaton suomalainen tulkki alkaa kiinnostaa Annemarieta matkan mittaan enemmän ja enemmän – ehkä jonkinlaisena korvikkeena rintamalla olevalle aviopuolisolle. Nuori mies taas ihastuu heti ensi silmäyksellä kauniiseen ja tyylikkääseen Annemarieen ja iloitsee nöyrästi jokaisesta ystävällisestä sanasta. Hänelle retki Petsamoon merkitsee jo sinällään vaihtelua muuten yksitoikkoisessa ja koti-ikävän värittämässä elämässä. Taikuri taas on Hampurin pommituksissa kotinsa ja omaisuutensa menettänyt ressukka. Hän ei pysty matkasta nauttimaan, vaan palelee hirvittävästi koko ajan ja pelkää henkensä edestä. Vasta lopussa hänen pelkonsa todellinen syy selviää.

Kirja on taitavasti rakennettu ja saa lisää ulottuvuutta siitä, että tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Se on myös varsin jännittävä. Alusta alkaen on selvää, että jotain kohtalokasta tulee tapahtumaan, mutta mitä ja kenelle?

17.12.2012

MORAIS, RICHARD C.: Herkullinen elämä

Richard C. Morais on syntynyt Portugalissa, varttunut Sveitsissä ja matkustellut toimittajantyönsä vuoksi eri puolilla maailmaa. Nykyisin hän asuu perheensä kanssa Yhdysvalloissa. Herkullinen elämä on ruoanlaittoa ja hyvää ruokaa rakastavan kirjailijan esikoisteos.

Hassan-vauvan ensimmäinen aistimus elämästä oli kalacurryn tuoksu. Suku omisti Mumbain hökkelikylässä hyvin menestyvän ravintolan, jossa Hassan alkoi jo taaperona opetella oikeiden tuoretuotteiden valintaa ja mausteiden käyttöä. Naapureiden vimmainen kateus johti kuitenkin siihen, että perhe lähti Lontooseen ja sieltä edelleen Ranskaan. Kohtalo pysäytti kiertolaiset viimein pienessä Lumièren kylässä, myynnissä olevan talon edessä; tässä oivallinen paikka alueen ensimmäiselle intialaiselle ravintolalle! Paha vain, että kadun toisella puolella sijaitsi madame Malloryn kuuluisa ja hienostunut ranskalaisravintola, sillä kopean madamen ja kuohahtelevien intialaisten välille syntyi väistämättä kilpailua ruokatorin antimista ja seudun parhaista asiakkaista. Madamea taisi eniten kirvellä se, että hän vaistosi nuoressa Hassanissa ylivertaisen lahjakkuuden, joka vain odotti oikeata koulutusta päästäkseen esiin. Kukapa ryhtyikään kouluttajaksi? Miten korkealle pystyi ulkomaalaistaustainen lahjakkuus lopulta nousemaan?

Herkullinen elämä –teos on ylistys hyvälle ruoalle. Siinä käydään toreilla ja kauppahalleissa ihmettelemässä mitä erilaisimpia aineksia (Mumbaissa ne eivät vaikuta joka suhteessa länsimaalaisen lukijan ruokahalua herättäviltä). Tutustutaan huippukeittiöissä vallitsevaan hierarkiaan ja kuumeiseen hyörinään, jossa pienikin virhe on katastrofi. Jokaiseen aistiin vedotaan. Silti tärkeimpiä ovat tunteet: perheenjäsenten välinen lojaalisuus ja yhteishenki, ystävyys ja rakkaus. Herkullinen elämä on mielenkiintoinen lukuromaani, josta jää hyvä (joskin nälkäinen) olo.

10.12.2012

MANTEL, HILARY: Syytettyjen sali

Englantilainen Hilary Mantel (s. 1952) on kirjoittamassa upeaa romaanitrilogiaa Henrik VIII:n ajan Englannista. Sekä sarjan ensimmäinen osa Susipalatsi että toinen osa Syytettyjen sali voittivat Man Booker-palkinnon, joten Mantelista tuli kolmas henkilö (ja ensimmäinen nainen), joka koskaan on voittanut kyseisen palkinnon kahdesti.

Syytettyjen sali ajoittuu vuosiin 1535–1536, jolloin Anne Boleynin ja Henrik VIII:n avioliitto on ajautunut kriisiin. Henrik tarvitsisi miespuolisen perijän turvatakseen Tudorien oikeudet Englannin kruunuun, mutta Katariina Aragonialaisen tavoin Annekin synnyttää ”vain” tyttären. Oikukkaan Annen viehätys on muutenkin himmentynyt Henrikin silmissä ja vienon hovineito Jane Seymourin vetovoima kasvanut. Henrikin läheisin neuvonantaja Thomas Cromwell oivaltaa pian, missä mennään, ja rupeaa kylmästi laskelmoiden järjestelemään asioita kuninkaansa mielen mukaisiksi.

Thomas Cromwell (1485–1540) on Mantelin teossarjan päähenkilö ja kertoja. Susipalatsi antaa hänestä sympaattisen kuvan: kaltoin kohdellusta sepän pojasta kehkeytyy monipuolisesti sivistynyt ja avarakatseinen hovimies, joka turvautuu mieluummin sanan voimaan kuin väkivaltaan. Syytettyjen sali - teos tuottaa Cromwelliin ihastuneelle lukijalle karvaan pettymyksen. Valtiomiehelle on tärkeintä pysyä kuninkaan suosiossa eivätkä kilpailun vaatimat uhrit hänen omaatuntoaan paina.

Ensinnäkin kuningatar Anne on leimattava löyhätapaiseksi irstailijaksi, jolle luonnottomuudetkaan eivät ole vieraita. Kun laaditaan vielä nopeasti uusi laki, niin Annea voidaan syyttää maanpetoksestakin – onhan hän todennäköisesti joskus kuvitellut, millaista olisi jos Henrik kuolisi. Jotta syytökset olisivat uskottavia, täytyy Annella olla rikoskumppaneita. Nyt tulee ilmi Cromwellin pitkävihaisuus. Uhreiksi valitaan ne neljä miestä, jotka ovat syvimmin loukanneet joko häntä itseään tai hänelle rakasta ihmistä. Irrallisista lauseenpätkistä ja huolettomista sutkauksista rakennetaan raskauttava todistusaineisto – tärkeintä ei ole totuus sinällään, vaan se osa totuudesta, jota voi käyttää hyväksi.

…vallassa ja sodassa on samat säännöt, hämäystaito ratkaisee. Ja ihminen hämää ja tulee itse hämätyksi, olipa suurlähettiläs tai kosija. Jos miehen aikeena on hämäys, sinut on jo hämätty, jos kuvittelet ymmärtäväsi hänen merkityksensä. Tartut siihen kädelläsi, ja se lennähtää tiehensä. Laki kirjoitetaan naulaamalla merkitys kiinni, runo taas pakenemaan merkitystä.

Mantelin teksti on nautittavaa ja henkilöiden replikoinnissa pääsee usein huumorikin valloilleen. Ihmiset tuntuvat uskomattoman todellisilta ja eläviltä ja kirjaa lukee jännittyneenä, vaikka historialliset faktat ovat hyvin tiedossa. Cromwellia ei voi enää ihailla sankarina, mutta hänen suhteensa elättää kuitenkin toiveita inhimillisyyden paluusta. Pieniä pilkahduksia anteeksiannosta ja katumuksesta on nähtävissä.

30.11.2012

HASSINEN, PIRJO: Popula

Pirjo Hassinen (s. 1957) on yksi vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista teoksellaan Popula. Hassinen on ollut Finlandia-ehdokkaana aiemminkin eli vuonna 1996 teoksella Voimanaiset, vuonna 2002 teoksella Jouluvaimo ja vuonna 2004 teoksella Kuninkaanpuisto. Vuonna 2003 hän oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaksi teoksellaan Mansikoita marraskuussa.

Popula-teoksessa Hassinen käsittelee ajankohtaista aihetta eli äärioikeiston nousua poliittiseksi mahtitekijäksi. Millaisilla keinoilla ääniä kalastetaan? Miten suosiota pidetään yllä? Kuva on kärjistetty, mutta samalla pelottavan uskottava.

Hassisen kirjoissa henkilöt eivät juuri koskaan ole miellyttäviä, mutta silti heidän vaikuttimiaan saattaa ymmärtää. Populassa joukko ihmisiä ajautuu tilanteeseen, joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja josta ei löydy tietä pois. Yksi näistä on Pirjo, entinen konttorin tehonainen ja nykyinen työtön. Viimeinen niitti itsetunnolle on taidekriitikon arvio Pirjon herkistä akvarelleista: ”Kyllä kukkataide on kakkataidetta”. Katkeroitunut Pirjo hyökkää taidemuseossa abstraktin kukkataulun kimppuun tussi kädessä – täytyyhän kukille saada edes ääriviivat! Osa ihmisistä aplodeeraa, osa tuomitsee. Tuomitsijoiden joukossa on Pirjon tytär Rita, jonka suhde äitiin on muutenkin kireä. Osittain tämä johtuu nuoruusaikoihin liittyvistä kipeistä ja hävettävistä asioista, joita Rita ei halua paljastaa äidilleen. Ahdistusta tuottaa myös takkuinen yritys rakentaa uusperhettä leskimiehen kanssa. Ehkä mies ei ylipäätään ole vielä valmis uuteen suhteeseen, mutta kiilaa puolisoiden väliin lyö myös miehen Etelä-Afrikasta adoptoima tytär Tuulia. Rita saa rasistin leiman ja potkut perheestä kivahtaessaan Tuulialle suutuspäissään: ”Mene sinä takaisin Afrikkaan!”

Pirjon tueksi ja lohduksi tulee pihapiirissä asuva Perttu. Perttu on (lievästi kehitysvammainen?) nuorimies, joka komean kroppansa ansiosta on päässyt ravintolan portsariksi. Liiallisesta voimankäytöstä seuraavat potkut ja samaan aikaan nolo väärinkäsitys aiheuttaa porttikiellon hoitokotiin, jossa Pertun Alzheimeria sairastava äiti viettää viimeisiä hetkiään. Itsetuntoa kohottaa asema Popula-puolueen johtajan luottomiehenä ja Pirjon syli. Pirjo taas saa Populalta tukea ja tunnustusta taiteilijanurallaan.

Popula-puolue tuntuu tarjoavan vastauksen syrjäytyneelle ja vihaiselle ihmiselle. Ministeri Jukka Kalmari on puolueen sujuvapuheinen johtaja, jonka paatos peittää alleen laskelmoinnin ja tunteettomuuden. Kerran Kalmarin pelisilmä tosin pettää pahasti, mutta raha ja vahvat taustavoimat vetävät miehen kuiville. Sijaiskärsijäksi joutuu Perttu, mutta väkivallasta saa osansa myös sattumalta paikalle osunut tummaihoinen Tuulia.

Hassisen tyyli on dramaattista ja joskus jopa yliampuvaa. Sen ironia puree kuitenkin tehokkaasti.

26.11.2012

LUNDBERG, ULLA-LENA: Jää

Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) on monia palkintoja voittanut suomenruotsalainen kirjailija. Hän on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1971, 1982 ja 1992 ja vuonna 1990 Ruotsin akatemian Suomi-palkinnon, joka annetaan suomenruotsalaiselle kirjailijalle merkittävästä työstä Suomen ruotsinkielisessä kulttuurielämässä. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon Lundberg on ollut ehdolla vuosina 1977, 1992, 1994 ja 2002. Ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi Lundberg on ollut aikaisempina vuosina kolme kertaa eli vuonna 1987 Botswanaan sijoittuvalla trillerillä Kalaharin hiekkaa, vuonna 1989 ahvenanmaalaista talonpoikaispurjehdusta kuvaavalla teoksella Leo ja vuonna 2001 sotaromaanilla Marsipaanisotilas. Tänä vuonna on vuorossa Lundbergin neljäs ehdokkuus, nyt teoksella Jää.

Toinen maailmansota on ohitse ja usko tulevaisuuteen voimistunut. Toivoa täynnä on myös nuori pappi, joka sotapappivuosiensa jälkeen aloittelee uraa ulkosaaristossa, monista pienistä luodoista koostuvassa seurakunnassa. Iloinen ja innostunut mies rakastuu nopeasti sekä seutuun että sen asukkaisiin. Häntä eivät lannista pappilan vetoisat huoneet, hankalat kulkuyhteydet tai eri luotojen asukkaiden välinen pikkumainen kilpailu. Hän iloitsee seurakunnan väkevästä veisuusta, luonnon tarjoamista ihmeistä ja kasvavasta perheestään. Hänessä ei ole ennen ollut hengen paloa, mutta saarella se löytyy. Tänne hän haluaa pysyvästi jäädä! Myös pieni ja pippurinen Mona-vaimo viihtyy saadessaan hoidella karjaansa, puutarhaansa ja talouttansa. Mona kantaa pappilassa vastuun käytännön elämästä ja järjestyksestä, jotta mies voisi keskittyä seurusteluun, sielunhoitoon ja suuriin suunnitelmiin. Hän rakastaa yli kaiken lempeää ja sopuisaa miestänsä, jopa enemmän kuin lapsiaan. Pieniä tyttöjä käy hieman sääliksi – äidin kasvatusmenetelmät ovat kovia eikä isä pidä niihin puuttumista soveliaana

Lundberg kuvaa mukaansatempaavasti elämää karulla saarella, jossa ei kasva juuri mitään ja jossa myrskyt myllertävät ja jäät paukkuvat. Jää on avuksi saarelta toiselle kulkiessa, mutta se voi koitua myös kuolemaksi. Postinkantaja on sääolojen asiantuntija ja hänen kursiivilla kirjoitetut mietelmänsä tuntuvat ennustavan tulevia tapahtumia. Posti-Antonilla ovat suojanaan vainajien henget, mutta henget eivät varoita ja tue niitä, jotka eivät henkiin usko.

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Miten tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreää sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Kirjassa kaikki henkilöt tuntuvat oikeilta eläviltä ihmisiltä, jopa vähäisemmässäkin roolissa olevat. Heidän elämäänsä on helppo eläytyä, jännittää heidän puolestaan tai heidän kanssaan, iloita hyvistä hetkistä ja itkeä suuren surun kohdatessa.





19.11.2012

KOCH, HERMAN: Illallinen

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä, joka jossain elämänsä vaiheessa on asunut myös Suomessa. Hänen kuudes romaaninsa Illallinen voitti arvostetun Publieksprijs-palkinnon vuonna 2009. Kirja pohjautuu osittain tositapaukseen eli Barcelonassa vuonna 2005 tapahtuneeseen kodittoman naisen murhaan.

Kesäisenä iltana kaksi avioparia on illallisella Amsterdamin hienoimpiin kuuluvassa ravintolassa. Hymyillään ja keskustellaan kohteliaasti erilaisista neutraaleista aiheista, syödään hienoja ruokia. Pinnan alla kuitenkin väreilee ja paine purkaantuu viimein jälkiruokavaiheessa. Nyt päästään kokoontumisen todelliseen syyhyn eli keskustelemaan perheen 15-vuotiaiden poikien tekemästä rikoksesta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Nyt karistetaan kohteliaisuuden pintakiilto pois ja katsotaan, mihin asti kukin on valmis suojelemaan rakkaitaan. Onko lopultakaan pahinta se, mitä pojat ovat tehneet, vai vanhempien asenne?

Jos minun pitäisi määritellä mitä onni on, sanoisin näin: onnelle on tarpeeksi itsessään, se ei kaipaa todistajia. ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”, kuuluu Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen virke. Siihen haluaisin lisätä korkeintaan, että onnettomat perheet – ja niistä perheistä ennen kaikkea onnettomat avioparit – eivät pärjää yksin. Mitä enemmän todistajia, sen parempi. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta joka laskeutuu, kun se jää yksin.

Kirjan kertoja on Paul Lohman, joten häntä pitää ilman muuta sankarina. Hän vaikuttaa perhettään syvästi rakastavalta ja sivistyneeltä periaatteen mieheltä, kun taas isoveli Serge näyttäytyy huomionkipeänä ja lipevänä poliitikkona, jolle elokuvan tärkein anti saattaa olla näyttelijättären rintavako. Illallisen edetessä alkavat käsitykset muuttua. Käy ilmi, että Paul Lohmanilla on synnynnäisen neurologisen sairauden vuoksi taipumus hallitsemattomiin väkivaltapuuskiin. Käy ilmi myös, että hän on kateellinen veljelleen tämä menestyksen vuoksi ja kateellinen jopa vaimolleen, koska perheen poika Michael tuntuu olevan kiintyneempi äitiinsä kuin isäänsä. Miten pitkälle Paul menee vain saadakseen kuulla Michaelin sanovan ”isi, kulta”?

Kirja jakaantuu lukuihin illallisen etenemisen mukaan eli aperitiivista lähdetään liikkeelle ja juomarahaan päädytään. Tänä aikana on takautumien avulla opittu taustat, syyt ja seuraukset sekä henkilöiden persoonalliset ominaisuudet – eikä mikään vaikuta oikein mukavalta. Kirja onkin tahallisen provosoiva ja huumoriltaan varsin musta. Jännitettävää riittää loppuun saakka ja lopun jälkeen riittää pohdittavaa.

12.11.2012

DRAGNIĆ, NATAŠA: Kanssasi aina

Nataša Dragnić (s. 1965 Kroatiassa) opiskeli ensin yliopistossa germaanisia ja romaanisia kieliä ja hakeutui sitten diplomaattikoulutukseen. Vuodesta 1994 hän on asunut Saksassa ja toiminut vieraiden kielten ja kirjallisuuden dosenttina. Dragnić on paitsi opettaja ja kirjailija myös näyttelijä, mikä näkyy Kanssasi aina -teoksessa. Sen voisi helposti siirtää valkokankaalle, sillä vuorosanat ja kohtaukset ovat jo valmiina.

Kirjassa kuvataan vuoronperään kahden henkilön elämää ja ajatuksia lapsuudesta aikuisikään. Doran ja Lukan välillä vallitsee salaperäinen yhteys eli kun toinen kokee jotakin, niin toinenkin reagoi, vaikka olisi kuinka kaukana. Ensimmäinen yhtymäkohta on jo syntymässä, kun sama kätilö avustaa kummankin maailmaan (kolmen vuoden välein tosin). Ensimmäinen todellinen kohtaaminen tapahtuu päiväkodissa, kun Luka on viisivuotias ja Dora kaksivuotias. Katseet osuvat toisiinsa, herkkä Luka pyörtyy ja tomera Dora herättää prinssinsä suudelmalla. Lapset ovat erottamattomia ja nauttivat rauhallisen Makarskan pikkukaupungin merellisestä hengestä pilviä tarkkaillen, kunnes Doran perhe muuttaa Pariisiin. Menee kuusitoista vuotta ennen kuin Dora ja Luka kohtaavat jälleen. Kaikki muut sitoumukset unohtuvat heiltä ainakin hetkeksi, mutta onko rakastuneellakaan oikeutta ajatella vain itseään?

Kanssasi aina on ylenpalttisen romanttinen kuvaus koko elämän kestävästä rakkaudesta, mutta on siinä särmääkin. Kirjailija muuttaa taitavasti kirjoitustyyliä kertomuksen edetessä. Lasten kohdalla kieli on yksinkertaista ja lauseet lyhyitä. Aikuisten rakastavaisten pakahduttavia tunteita taas kuvataan ryöpyttäen ja paisutellen. Jotkut avainlauseet ja tapahtumakuviot toistuvat useampaan kertaan, mikä on hyvä tyylikeino.

…rakastan sinua vain sinua aina sinua elämäni loppuun saakka sinä olet ilma jota hengitän olet sydämeni syke olet minussa loputtomiin meri jonka näen olet sinä kalat jotka pyydän olet saanut minun verkkooni olet minulle päivä ja yö ja asfaltti kenkien alla ja solmio kaulassa ja iho ruumiini ympärillä ja luut ihoni alla olet veneeni ja aamiaiseni ja viinini ja ystäväni ja aamukahvini ja minun kuvani ja minun kuvani ja minun naiseni sydämessäni ja minun naiseni minun naiseni minun naiseni…

5.11.2012

ALA-HARJA, RIIKKA: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja (s. 1967) on kirjailija ja Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi. Hänen teoksestaan Maihinnousu nousi mediakohu: kirjailija oli käyttänyt sukulaispojan sairautta teoksensa materiaalina ja näin lisännyt ja pitkittänyt pojan vanhempien surua. Ala-Harja itse puolustautui sillä, ettei kirjailija voi kirjoittaa luotettavasti, jollei tunne aihettaan. Tässä piilee toki ihan todellinen eettinen ongelma, mutta ilman kohua olisi tavallinen lukija lukenut Maihinnousu –teoksen puhtaasti romaanina eikä dokumenttina.

Julie on nuori ranskalaisnainen. Hän elää Normandian rannikolla aviomiehensä ja kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa. Lupaava tiedenaisen ura on avioliiton myötä hiipunut ja väitöskirja liittoutuneiden maihinnoususta pantu jäihin, mutta Julie pystyy kuitenkin hyödyntämään asiantuntemustaan turistioppaana. Kaikki näyttää hyvältä, mutta sortuu hetkessä. Emma-tyttären oudot mustelmat paljastuvat leukemiasta johtuviksi. Aviomiehen oudot poissaolot puolestaan paljastuvat rakastajattaresta johtuviksi. Julien kestävyyttä koetellaan, mutta onneksi hänellä on tuskien kautta voittoon kulkenut ystävätär, joka osaa auttaa oikealla tavalla:

Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaa silmät.

Julie kertoo turisteille miltei inhorealistisesti maihinnousun vaiheista. Sota on veristä ja sen tuho sattumanvaraista, mutta se loppuu kuitenkin aikanaan. Emmankin taistelu syöpää vastaan on vaikea ja pitkä. Äiti voi vain todeta avuttomuutensa, tyttöä auttavat parhaiten muut ihmiset. Ala-Harja kuvaa hyvin äidin tuskaa ja välillä jopa vainoharhaista suhtautumista lapsen lähipiiriin. Kieli on miltei arkista, mutta se ei kuitenkaan peitä tunteita.

29.10.2012

OATES, JOYCE CAROL: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates (s. 1938) on käsittämättömän tuottelias kirjailija – pelkästään romaaneja häneltä on ilmestynyt tähän mennessä yli viisikymmentä. Ja lähes kaikki romaanit ovat paksuja! Viimeisin suomennettu teos Sisareni, rakkaani on 733 sivua pitkä kuvaus perheestä, jossa lapsille sälytetään vastuu vanhempien onnesta.

Skyler, 19-vuotias narkkari, kertoo kymmenen vuoden takaisista traagisista tapahtumista, jotka suistivat hänen elämänsä raiteiltaan. Skylerin pikkusisko Bliss kahmi palkintoja taitoluistelukilpailuissa jo nelivuotiaana, mutta murhattiin kotonaan seitsenvuotissyntymäpäiväänsä edeltävänä yönä. Murhasta epäiltiin niin Skyleria kuin hänen vanhempiaan. Lukijalla saattaa olla epäilynsä, mutta syyllisen tunnustusta saadaan odottaa kirjan loppuun saakka.

Skylerin kertomuksesta hahmottuu aluksi amerikkalainen unelmaperhe: komea ja menestyvä liikemiesisä, hemaiseva äiti, älykäs poika ja urheilullisesti lahjakas tytär. Pian kuitenkin rupeaa vaistoamaan, että jotain on pahasti vialla. Karismaattinen Bix-isä on melko sivistymätön pintaliitäjä, jolle oma ura ja vieraat naiset ovat tärkeämpiä kuin perhe. Lasten saavuttaman menestyksen hän on toki valmis omimaan. Perheen äiti Betsey puolestaan on turhautunut kaunotar, joka lastensa avulla pyrkii pääsemään parempiin piireihin ja kuuluisuuteen. ”Rakas mami” antautuu yhä enemmän uskonlahkon (ja pillereiden) viemäksi, ollen lopulta jo lähes maanisessa tilassa. Blissin kuolema osoittautuu hänelle ponnahduslaudaksi julkisuuden loisteeseen ja menestykseen. Skyler-parka ei täytä kummankaan vanhemman odotuksia, joten siskon murhan jälkeen hänet piilotetaan hoitolaitoksiin ja hänen syyllisyydentunteensa ja kaipauksensa turrutetaan pillereillä. Onneksi kirjan loppu lupailee hieman toivoa.

Skyler kääntyy suoraan lukijan puoleen, vihjailee tulevaan ja välillä oikoo omia puheitaan. Pelkkä tapahtumien kuvailu ei hänelle riitä, vaan hän täsmentää asioita runsaiden alaviitteiden avulla. Itse asiassa yksi luku muodostuu pelkästä alaviitteestä – aivan kuten Skyler uskoo olevansa perheessään pelkkä alaviite. On tekstissä muitakin erikoisuuksia. Joskus sanoja on mustattu piiloon, joten lukija voi vain arvailla niiden sisältöä. Jotkut sivut ovat vanhanaikaisella fontilla ja jotkut on kehystetty jostain syystä viivoilla. Mukana on myös käsin kirjoitettuja kirjeitä. Kirja poikkeaa siis tyylillisesti tavanomaisesta romaanista. Mihin sitten suuntautuu kirjan kärki? Arvostellaanko pienten lasten joutumista kamppailemaan terveytensä uhalla urheilusaavutuksista ja mallisopimuksista? Vai uskonlahkon imelää kaupallisuutta? Tuohtunut tunne kirjasta jää joka tapauksessa.





22.10.2012

PULKKINEN, RIIKKA: vieras

Riikka Pulkkista (s. 1980) pidetään yhtenä lupaavimmista suomalaisista nykykirjailijoista. Esikoisromaani Raja (2006) sai Kaarlen palkinnon ja Laila Hirvisaaren rahaston apurahan ja toinen teos Totta oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. Lisäksi Totta -teoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan, siitä on tehty näytelmä ja elokuvaakin suunnitellaan. Kolmas teos Vieras nousi nopeasti vuoden 2012 myydyimpien kirjojen listalle.

Nuori naispappi anoo sairaslomaa ja lähtee välittömästi pois Suomesta, ilman matkatavaroita ja kenellekään kertomatta. On tapahtunut ikäviä asioita ja usko horjuu. Matka äidin entiseen kotimaahan on pakoa, mutta samalla mahdollisuus itsensä löytämiseen.

Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.

Kouluvuosina Mariaa kiusattiin poikkeavan ulkomuodon vuoksi, ehkä muistakin syistä. Balettiharrastus vain lisäsi paineita ja Maria ajautui anoreksiaan. Pulkkinen kuvaa uskottavasti sitä, miten tauti ottaa ihmisen valtaansa ja ajatusmaailma vääristyy. Maria näki ruumiinsa riuduttamisen pyhänä toimituksena, joka toimi uhrina muiden ihmisten puolesta.

Työssään Maria tutustuu rohkeaan ja tiedonhaluiseen Yasmine-tyttöön. Ajatukset uhrista ja uhrautumisesta nousevat taas pinnalle Marian selittäessä Yasminelle kristinuskon perusajatusta: Kristus uhrautui kaikkien puolesta, jottei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä. Silti Yasmine joutuu kärsimään – voi vain kysyä, aiheuttaako pettymys lähimmäisiin suurempaa tuskaa kuin fyysiset vammat.

Matkansa aikana Maria ajautuu piireihin, joissa uskonnollisiin rituaaleihin kuuluvat eläinuhrit, ehkä jopa ihmisuhrit. Nuori nainen joutuu irtautumaan tutuista ja turvallisista tavoista ja muodoista ja heittäytymään ilman pidikkeitä uuteen. Rakastelemaan pelkän fyysisen nautinnon vuoksi, ilman siteitä. Tanssimaan musiikkiin eläytyen, ilman kurinalaisuutta. Syömään. Uskomaan.

Pulkkisen kieli on vetävää ja vivahteikasta. Jotkut henkilöt hän on laittanut puhumaan niin kirjallisesti ja teoretisoiden, että siitä lähimmäisetkin hermostuvat. Välillä vahva tunne muuttaa tekstin hajanaisiksi huudahduksiksi, jotka polveilevat villisti pitkin sivua. Tyyliltään teos poikkeaa aika paljon Pulkkisen aikaisemmista ja on niitä selvästi kunnianhimoisempi. Kirjan nimi noudattaa entistä napakkaa linjaa.

Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalia. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä. Johan sen todistavat kaikki ne puheet joita leikin, ironian, sarkasmin, satiirin varjolla levitellään lehdissä, mielipidesivuilla ja verkossa nimimerkeillä jotka kaikuvat sellaisia asioita kuin yksi maa, yksi kansa, yksi kieli, yksi uskonto. Leikkiä. Ei todellisuutta.



15.10.2012

PALOHEIMO, LAURA: Klaukkala

Laura Paloheimo (s. 1971) on sanonut haluavansa tuoda suomalaiseen kirjallisuuteen reilusti lisää sydäntä, huumoria, blingiä ja vintagekäsilaukkuja. Klaukkala on aiemmin showtanssijana esiintyneen Paloheimon esikoisromaani, jossa kyllä on noita mainittuja ominaisuuksia.

Klaukkala –romaanin juonikuvioissa ja ihmistyypeissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Sophie Kinsellan Himoshoppaja -sarjassa. Chick lit – kirjallisuuteen kuuluvat muotia, pintaliitoa ja rakkautta janoavat nuoret naiset, seksikkäät miehet ja melko usein myös seksuaaliset poikkeavuudet. Sankaritar ajautuu nolosta tilanteesta ja pettymyksestä toiseen, kunnes ainakin jossain määrin aikuistuu ja saa jalat maahan.

Julia on kierrellyt maailmaa ja päässyt luksuselämän makuun. Suomeen palattuaan hän päätyy tv- tuotantoyhtiö Meisselin leipiin. Meisseli on erikoistunut mauttomiin tv-sarjoihin, jotka eivät myy erityisen hyvin. Väkeä uhkaa irtisanominen, jos uutta omaperäistä ideaa ei löydy nopeasti. Juliaa ei tilanne huoleta, sillä hänellä on jo tarjolla Kahvi-imperiumin perijä Robin ja satuhäät. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan odotusten mukaan, vaan kulissit alkavat romahdella joka suunnalla. Onneksi on olemassa kotiseutu Klaukkala, ystävättären vetämä retriittileiri, mummola ja ex-poikaystävä (tai ehkä kaksikin). Tosin Klaukkalassakin Julia saa aikaiseksi melkoisen mylläkän ja joutuu kuuntelemaan kirveleviä totuuksia, ennen kuin tulevaisuus alkaa valjeta.

Paloheimo kirjoittaa vauhdikkaasti. Paikoittainen naiiviuskin lienee tarkoin laskelmoitua. Ihmisiä verrataan laukkuihin ja merkki saattaa muuttua tarinan edetessä. Esimerkiksi Julia itse on aluksi Anya Hindmarchin suunnittelema kangaskassi, jossa lukee ”I am not a plastic bag”, ja lopuksi Lulu Guinnessin ”pusuhuuli”-clutch, jonka pehmeät punaiset huulet haluavat suukottaa jokaista vastaantulijaa.

8.10.2012

AKHTAR, AYAD: Appelsiininkuorten katu

Hayat on kymmenvuotias ja asuu amerikkalaisessa lähiössä pakistanilaistaustaisen perheensä kanssa. Periaatteessa perhe on islaminuskoinen, mutta isä suhtautuu islamiin vihamielisesti ja äiti välinpitämättömästi. Vasta ex-aviomiestään Pakistanista Yhdysvaltoihin paennut Mina-täti tutustuttaa Hayatin Koraanin maailmaan ja kiehtoviin uskonnollisiin kertomuksiin. Mina on kuvankaunis ja älykäs, joten ei ole ihme, että Hayat hullaantuu. Ei ole myöskään ihme, että Minan rakastuminen juutalaiseen Nathaniin herättää Hayatissa rajun mustasukkaisuuden. Nathan ei saa saada Minaa, mutta miten Hayat voi sen estää?

Kirjassa käsitellään varsin arkoja aiheita, kuten islamilaista fundamentalismia. Mina on uskossaan aito, mutta haluaa mieluummin noudattaa lain henkeä kuin kirjainta. Hänen mielestään Koraanin tekstejä on tutkittava ja mietittävä, jotta ymmärtäisi niiden sisällön oikein. Vastapainona kirjassa esitetään joukko oppineita, jotka hokevat tekstiä ajattelematta paljonkaan sen sanomaa tai valitsevat vain sopivia kohtia omaa näkökantaansa tukemaan. He löytävät Koraanista säkeitä, jotka oikeuttavat esimerkiksi juutalaisten vainoon ja naisten pahoinpitelyyn. Kylmäävää kyllä, jotkut naiset pitävät itsekin hakkaamista tarpeellisena kannustimena rajojen löytämiseen (naisen luontohan vaatii sellaista…). Hayatin isä saa tässä mielessä synninpäästön, vaikka onkin alkoholin väärinkäyttäjä ja joutumassa sen vuoksi sadoiksi vuosiksi helvetin tuleen.

Appelsiininkuorten katu on otettu kirjan nimeksi eräästä Minan Hayatille kertomasta tarinasta. Siinä puhutaan dervissistä, joka rakasti Jumalaa yli kaiken ja halusi omistautua tälle kokonaan. Hän luopui kaikesta maallisesta kuten kodista, tavarasta ja mukavuudesta, mutta tunsi silti jokin pitävän itseään erossa Jumalan rakkaudesta. Hän istui murheissaan tien laidassa, kun kaksi nuorta miestä kulki ohi appelsiinia kuorien ja alkoi pilkata dervissiä. Yhtäkkiä tämä oivalsi, ettei ollut sen parempi tai huonompi kuin maa, johon miehet olivat viskanneet appelsiininkuoret: Jumala ja kaikki Jumalan luoma on yhtä. Kirjan tarkoitus on varmaankin kannustaa suvaitsevaisuuteen, mutta nyt tarkoitusperä on johtanut esittämään islaminuskoiset kovin negatiivisessa valossa.

Ayad Akhtar (s. 1970) kasvoi pakistanilais-amerikkalaisessa perheessä Yhdysvalloissa. Hän on opiskellut teatteria ja elokuvaa ja työskennellyt sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana ja draamanopettajana. Appelsiininkuorten katu on hänen esikoisromaaninsa.

1.10.2012

ITKONEN, JUHA: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen (s. 1975) on palkittu ja suosittu kirjailija. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä oli yksi vuoden 2003 Finlandia-palkintoehdokkaista ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Syksyllä 2007 ilmestynyt romaani Kohti oli myös Finlandia-ehdokkaana ja voitti Nuori Aleksis –palkinnon vuonna 2008.

Hetken hohtava valo on kolmen sukupolven tarina, yli viisisataa sivua käsittävä tiiliskivi. Kenties siitä olisi voinut karsia pois joitakin rönsyjä ja elämänfilosofisia pohdintoja, mutta aika hyvin se silti on hallittavissa. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan muistikuvia ja eri henkilöiden tulkintoja tapahtumista.

Maailma jonka kuvittelet näkeväsi niin tarkasti on sinun kuvitelmasi maailmasta. Sinun elämäsi minun ajattelemanani on minun kuvitelmani siitä. Ehkä kaikki on lopulta mielikuvitusta, mitään mielikuvitusta vahvempaa sidettä ei ihmisten välillä edes ole, ainoastaan mielikuvitus voi yhdistää meidät. Saatamme elää jonkun ihmisen läheisyydessä vuosikymmeniä, koko elämämme, ja tähän elämään mahtuu vain muutama harvinainen hetki jolloin kanava on oikeasti auki; minä ymmärrän tämän ihmisen ja hän ymmärtää minut.

Etualalle nousee perheen isä Esko, joka kodinkoneliikkeen omistajana kokee sekä huikean nousukauden että synkeän laman ja vielä ajan niiden jälkeenkin. Esko ihailee Yhdysvaltoja ja Japania, intoilee avaruuslennoista ja urheilusaavutuksista, ihastuu aina uusimmista uusimpiin koneisiin. Hän on lapsekkaassa innossaan itsekeskeinen ja lupsakkuudestaan huolimatta huono ilmaisemaan tunteita, silti pohjimmaltaan hyväsydäminen ja antelias. Hän levittäytyy kuin puu suojaamaan sukuaan, mutta saattaa tahtomattaan tukahduttaa toiset varjollaan. Liisa-vaimo jaksaa aikansa nöyränä sivustatukena ja arjen pyörittäjänä, mutta lähtee lopulta etsimään omaa itsenäistä elämää. Katkeaako vuosikymmenten mittainen yhteys kuitenkaan koskaan?

Esa on Eskon ja Liisan esikoinen ja kirjan minäkertoja. Hänen Miia-tyttärelle suunnatuista muistelmista rakentuu koko kirja pala palalta. Esa on syntynyt valmiiseen maailmaan, mutta joutunut silti etsimään paikkaansa ankarimman jälkeen, jopa burnoutin kokien. Ammatillisen täyttymyksen hän löytää lopulta tutkivasta ja ihmisläheisestä journalismista. Kantavana voimana hänellä on rakkaus, jota hän toisaalta saa runsain määrin elämänsä naisilta ja toisaalta antaa tyttärelleen. Ketään ei voi omistaa, mutta lapsen kohdalla irti päästäminen koskee kipeimmin.

Hetken hohtava valo –teos kattaa ajallisesti viisi vuosikymmentä. Itkonen kuvaa eri aikakausien henkeä ja suuntauksia nopein vedoin ja saa etenkin 1960-1970-luvut elämään. Henkilöihin ennättää kirjan mittaan tutustua ja nähdä niin heidän vahvuutensa kuin puutteensakin. Itkonen uskoo ihmisiin ja ihmisten väliseen rakkauteen. Vaikka aina ei olisikaan helppoa, niin pitää vain yrittää parhaansa ja luottaa siihen, että elämä kantaa.

24.9.2012

VALA, VERA: Kuolema sypressin varjossa

Kuolema sypressin varjossa –teoksen kirjoittaja on entinen lentoemäntä ja Aku Ankka –taskukirjojen kääntäjä, joka käyttää taiteilijanimeä Vera Vala. Hänen tarkoituksenaan on kirjoittaa kokonainen sarja Italiaan sijoittuvia Arianna de Bellis tutkii –dekkareita. Maa on kirjailijalle tuttu, sillä hän asunut siellä viisitoista vuotta ja perustanut perheen italialaisen miehen kanssa. Sankarittarestaan Vala on tehnyt italialais-suomalaisen eli Ariannan isä on italialainen ja äiti suomalainen.

Arianna on contessa, nuorena leskeksi jäänyt seurapiirirouva, joka aikansa kuluksi ja murhettaan häivyttääkseen alkaa tutkia paremmissa piireissä tapahtuvia rikoksia. Apunaan hänellä on pikkuserkku Ermes ja homoseksuaali Angelo sekä lukuisia korkean tahon virkamiehiä ulkoministeriä myöten. Komeista ulkonaisista puitteista huolimatta Arianna on kutakuinkin jalat maassa pitävä ihminen, melkoisen sisukas ja rohkea. Särön siloisuuteen tuo menneisyys, josta on mystisesti hukassa kolme vuotta. Mitä Arianna silloin teki ja kenen kanssa? Hetkittäiset muistikuvat il Lupo –nimisestä miehestä tuntuvat vaarallisilta.

Ariannaa on pyydetty avuksi Tolfan pikkukylään. Merkittävän suvun amerikkalaissyntyinen miniä Lily on surmattu, mutta murhaajaa ei ole löydetty – ehkei kovin innokkaasti haettukaan. Kaunis ja määrätietoinen Lily on kylässä leimattu viettelijättäreksi ja aviorikkojaksi, jolla on enemmän vihamiehiä kuin ystäviä. Ariannan tutkimukset paljastavat joka taholta hirvittävää kateutta, kostonjanoa ja murskaantuneita toiveita. Jännitys kiristyy, kun Ariannankin henkeä uhataan.

Kirja on kepeä ja hienostunut. Se ei pyri syvällisyyteen, vaan tarjoaa lukijalle pienen pakohetken arjesta ja levollisen mielen vielä lukemistuokion jälkeenkin. Nautintoa saa myös ruokakuvauksista, jotka ovat niin tarkkoja, että niiden avulla hyvinkin voisi tehdä jotain aitoitalialaista herkkua. Ruoantuoksu leijailee kirjan sivuilla muiden tuoksujen joukossa ja hajuaistin lisäksi vedotaan muihin aisteihin. Tätä kustantaja lienee tarkoittanut puhuessaan ”aistikkaasta” kirjasta? Mielenkiintoinen ja hyvä oivallus on ollut laittaa lukujen loppuun keskeisten henkilöiden ajatuksia. Onko joku näistä henkilöistä murhaaja?

Huumoria on etenkin henkilöiden välisissä sanailuissa:

- Miehet ovat paskoja, Angelo aloitti.
- Sinua lukuun ottamatta, Arianna muistutti. – Mitä on tapahtunut?
- Kyllä minä tiesin, ettei Marcon hissi kulje yläkerroksiin saakka, mutta että se älypää on mennyt iskemään itselleen newjerseyläisen stripparin ja päättänyt tuoda toyboyn mukanaan Romaan on jo liikaa. Minä olen sentään Brooklynista.

PS. Tässä kirjassa on todella kaunis ja tunnelmallinen kansi.

17.9.2012

OKSANEN, SOFI: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani Puhdistus oli sekä kriitikoiden ylistämä että suuren yleisön rakastama. Se voitti Finlandia-kirjallisuuspalkinnon ja kymmenkunta muuta palkintoa, se oli vuoden 2008 myydyin kaunokirjallinen teos Suomessa ja sen käännösoikeudet on myyty yli 40 kielelle. Puhdistuksen jälkeen harvaa suomalaista romaania on odotettu yhtä innokkaasti ja uteliaasti kuin Oksasen uutuutta. Täyttyvätkö suuret odotukset? Jatkuuko menestys?

Kun kyyhkyset katosivat –teos ei tempaa mukaansa samalla tavalla kuin Puhdistus. Ensi alkuun kirja vaikuttaa jopa sekavalta, kunnes sen rakenne selkiää ja henkilöt tulevat tutuiksi. Silti se ei täysin avaudu ensimmäisellä lukukerralla, vaan vasta toisella kerralla huomaa tekstiin kätkettyjä yksityiskohtia ja hienovaraisia vihjeitä. Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasoissa eli toisaalta natsi-Saksan miehitysvuosissa 1941–1944 ja toisaalta neuvostovallan ajassa 1960-luvun alkupuolella. Postimerkin kuva lukujen alussa ilmaisee, mikä vuosi ja kuka vallanpitäjä on kulloinkin vuorossa. Kun kyyhkyset katosivat –teoksen luettuaan tietää millaista on olla suurvaltojen kynnysmattona ja alituisen pelon vallassa.

Kirjan keskeisimmissä rooleissa ovat serkukset Roland ja Edgar sekä Edgarin vaimo Juudit, joiden silmin tapahtumia vuoronperään seurataan. Edgar on mies vailla omaatuntoa eli tyyppi, joka luikertelee aina valtaapitävien suosioon ja omaksuu uuden menneisyyden ja uuden henkilöllisyyden tarpeen mukaan: saksalaisille hän on Eggert Fürst ja venäläisille toveri Parts. Hän on valmis uhraamaan omaisensa ja ystävänsä ja käyttämään näitä kaikin tavoin hyväkseen, jos vain pystyy sen kiinni jäämättä tekemään. Kokeeko hän silti missään vaiheessa todellista onnea? Tällä henkilöllä on esikuva todellisuudessa eli sankarilentäjänä esiintynyt Edgar Siegfried Meos.

Roland toimii kirjan minäkertojana. Hän on Suomessa koulutuksen saanut metsäveli ja puhdasotsainen sankari, joka ei luota sen paremmin natseihin kuin bolsevikkeihin. Hänen päämääränään on Viron täydellinen itsenäisyys, jonka vuoksi hän on valmis uhraamaan oman turvallisuutensa. Miten idealistin selkäranka kestää, kun itsenäisyys jää vain viiden päivän mittaiseksi? Rolandiin liittyy myös yksi kirjan mysteereistä: mitä tapahtui hänen morsiamelleen, Rosalielle?

Naiset ovat Kun kyyhkyset katosivat –teoksessa sivurooleissa, sillä ainoastaan Juudit nousee eläväksi hahmoksi. Aluksi hän on vinoutuneen miehen viaton morsian, sitten saksalaisupseeriin silmittömästi rakastunut nuori nainen ja lopuksi katkera narkomaani. Omat valinnat ovat toki vaikuttaneet hänen elämäänsä eivätkä ne aina ole olleet pyyteettömiä…

Kirjan nimi viittaa natsien kyyhkyspaisti-intoon, jolle virolaiset salaa naureskelevat. Huumoria kirjassa ei luonnollisestikaan juuri ole, koska kuvatut tapahtumat ovat niin raastavia. Paikoin teksti on miltei raportoivaa, mutta lähtee sitten taas vyörymään täynnä tunnetta: rakkautta, vihaa, kateutta, kostonhimoa ja pelkoa. Kaikkea ei kerrota tyhjentävästi, vaan lukijan on itse oivallettava asioita annettujen vihjeiden perusteella. Kun kyyhkyset katosivat on mielenkiintoinen ja hyvä kirja, mutta helppo se ei ole.

10.9.2012

VUORI, KRISTIINA: Näkijän tytär

Kristiina Vuori (s. 1967) työskentelee tiedottajana ja käyttää kirjailijana taiteilijanimeä. Yli kolmekymmentä vuotta hän haaveili historiallisen romaanin kirjoittamisesta ja saikin lopulta aikaiseksi melkoisen järkäleen: esikoisteos Näkijän tytär käsittää 569 sivua. Kirjailija sanoo saaneensa vaikutteita etenkin Sergeanne Golonin Angelika-sarjasta niin paljon, että on ujuttanut omaan teokseensa mukaan yhden vuorokeskustelun Angelika ja kuningas –romaanista. Yhtenä esikuvana saattaisi olla myös Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarja ja suomalaisista historiallisen viihderomaanin taitajista tietenkin Kaari Utrio. Kristiina Vuori ei kuitenkaan matki ketään, vaan kirjoittaa ihan omalla äänellään ja omalla taidollaan.

Kirja sijoittuu 1200-luvun alkupuoliskolle Suomeen, jossa käydään pakanuuden ja kristinuskon välistä taistelua. Näkijät ja tietäjät ovat kadonneet jo viimeisestä turvapaikastaan Hämeestä, vaikka siellä vielä uhrataan muinaisille jumalille ja noudatetaan vanhoja rituaaleja. Hämäläiset eivät oikeastaan vastusta kristinuskoa sinällään, vaan sitä, että heidän pitäisi sen omaksumisen jälkeen ruveta ottamaan määräyksiä vastaan joltakulta ulkopuoliselta. Siksi kapina.

Margareeta on ruotsalaissyntyistä ylhäisöä, Teinperin kartanon rouva. Metsästysretkellä ryöväri raiskaa Margareetan, joka tulee raskaaksi, synnyttää tyttären ja kuolee. Eira-tytön ulkonäkö viittaa hämäläiseen Ilveksen sukuun ja ennen pitkää paljastuvat myös suvulle ominaiset tietäjän kyvyt. Tämä osoittautuu tytölle kohtalokkaaksi, kun hänen perintöosaansa himoitaan eri tahoilla. Kaikenlaista juonittelua ja sukulaisuussuhteissa sekoilua kirjassa sitten riittääkin eikä edes papisto kaihda vilppiä, jos pystyy siitä kiinni jäämättä hyötymään. Eiran tie on täynnä vastoinkäymisiä – osin kyllä omasta syystä, sillä Eira haluaa itse päättää elämänsuunnastaan ja valita itse kumppaninsa. Tosin hänellekin valinnan tekeminen kahden kosijan välillä tuntuu olevan hieman vaikeaa... Tarinassa tehdään varsin monta käännöstä, ennen kuin lopullinen ratkaisu syntyy. Se on varsin uskottava eikä yhtään sentimentaalinen.

Kristiina Vuori on perehtynyt tarkkaan 1200-luvun historiaan. Kirjan loppuun on liitetty lyhyt selostus siitä, miten hän on päätynyt tiettyihin ratkaisuihin ja mitkä asiat ovat faktaa ja missä kohdin totuutta on hieman venytetty. Kenties kirjailija kuvaa liiankin tarkkaan puvustusta ja asumuksia, mutta näin hän varmaan pyrkii lujittamaan kirjansa uskottavuutta. Näkijän enneunet ja matkat linnun hahmossa kuuluvat shamaaniperinteeseen ja lukija saa uskoa niihin tai pitää niitä fantasiana. Ihmisten nimet ovat varmaan aikakaudelle oikeita. Ruotsinkielisellä rannikkoseudulla käytössä olivat Ursula, Klaus, Ulf ja Rikhard ja Hämeessä Talvikki, Rautakäsi ja Hyväneuvo. Mistähän Eira sai nimensä? Kirjan kieli on kaunista ja tarina soljuu mukavasti eteenpäin.

3.9.2012

GRÉMILLON, HÉLÈNE: Uskottuni

Ranskalainen Hélène Grémillon (s. 1977) toimi mm. Le Figaro –lehden toimittajana ennen vapaaksi kirjailijaksi jättäytymistään. Uskottuni on hänen esikoisromaaninsa ja herättänyt aivan ansaitusti suurta huomiota ympäri maailmaa. Kirja on kieleltään kaunis ja rakenteeltaan harkitun monikerroksinen. Se sisältää monta haikeaa rakkaustarinaa, joista yhtäkään ei voi luokitella täysin onnelliseksi. On miehen kaipuu naista kohtaan, on naisen omistava rakkaus miestä kohtaan ja suurimpana kaikista on äidin rakkaus lasta kohtaan. Eikä kyseessä ole suinkaan vain yksi mies, yksi nainen tai yksi äiti.

Kirjan kehyskertomus ajoittuu vuoteen 1975. Nuoren kustannustoimittaja Camillen elämässä on hyvin raskas vaihe meneillään. Hän on hieman yllättävästi tullut raskaaksi, mutta miesystävä ei halua vielä sitoutua. Camillen äiti on kuollut auto-onnettomuudessa juuri raskausuutisen jälkeen, joten hänkään ei ole tyttärensä tukena. Suruvalitteluja on tullut ja niiden joukossa outo kirje, jonka Camille aluksi uskoo joutuneen väärään osoitteeseen. Kirjeessä Louis-niminen mieshenkilö kertoo jo nuoruusiässä syttyneestä rakkaudestaan naapuriinsa Annieen. Tämä tarina sijoittuu 1930- ja 1940-luvuille eli Hitlerin valtaannousun ja toisen maailmansodan aikaan. Sota ja politiikka ovat kuitenkin vain taustalla ja etualalla ovat ihmiset. On vauras nuori porvarisperhe, joka ei yrityksistään huolimatta saa lasta - erittäin huolestuttava asia ajankohtana, jolloin valtiovalta kannustaa synnyttämään ja aviovaimo voidaan hylätä pelkästään hedelmättömyyden perusteella. On taiteellisesti lahjakas maalaistyttö Annie, joka uskoo löytäneensä kyseisestä aviovaimosta ystävän ja tarjoutuu synnyttämään lapsen tämän puolesta. Järjestely tuntuu hyvältä, mutta sujuukohan kaikki kuitenkaan ihan mutkattomasti?

Camille saa lisää kirjeitä ja vähitellen hän alkaa uskoa liittyvänsä jotenkin tapahtumiin, joista Louis kertoo kirje kirjeeltä lisää. Aina tiistaisin. Välillä tarina näyttää jo päättyneen, mutta sitten uusi ääni alkaa kertoa samoista tapahtumista. Nyt selviää, ettei kaikki ole ihan mustavalkoista eikä syyllinen-uhri-asetelma yksiselitteinen. Kirjan joutuu lukemaan aivan viimeiseen lauseeseen saakka ennen kuin lopullinen totuus paljastuu.

Uskottuni on jännittävä palapeli, jossa kokonaisuus muodostuu eri kertojien yhteistyönä. Lukijaa helpottaa se, että jokaisella kertojalla on oma puhetyylinsä ja lisäksi Camillen osuuden erottaa muista kertojista erilainen fontti. Vaihtuva näkökulma lisää myös henkilöiden uskottavuutta. Uskottuni on viehättävä lukukokemus.


27.8.2012

OLSSON, LINDA: Kaikki hyvä sinussa

Keski-ikäinen Marion Flint ei jaksa enää työelämää eikä suurkaupunkihälinää, vaan eristäytyy syrjäiselle rannalle Uuteen-Seelantiin. On yksinkertainen mökki, autio meri ja hiljainen ranta. On aikaa ajatella, katsoa mennyttä, tehdä sovintoa itsensä kanssa.

Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä. Olimmepa niistä tietoisia tai emme, valitsimmepa niistä tai emme, ne ovat yhtä kaikki olemassa. Se matkan varrella vastaan tuleva, mitä ei valitse, putoaa tiensivuun, ja elämämme tie on täynnä hylättyjä, omaan arvoonsa jätettyjä ja huomaamatta jääneitä mahdollisuuksia, niin hyviä kuin huonoja. Satunnaisista kohtaamisista ja sattumista tulee merkittäviä vain silloin kun niihin tartutaan. Ne, joiden antaa mennä ohitseen, ovat ikiajoiksi poissa. Ei koskaan saa tietää, mihin ne olisivat johtaneet. En usko, että niiden olisi koskaan pitänytkään toteutua.

Sitten Marionin portaille ilmestyy pieni maoripoika. Hän on rääsyinen ja laiha, joten Marion tarjoaa keittoa. Hän on puhumaton ja kuin muissa maailmoissa, mutta pystyy soittamaan pianoa yhdeltä kuulemalta – jopa varioimaan ja improvisoimaan kappaleita. Suhde kehittyy torstaisia tapaamisia syvemmäksi, kun Marion pelastaa pojan hukkumasta ja rupeaa selvittelemään tämän sekavia perhetaustoja. Hän ei voi enää hylätä laiminlyötyä ja pahoinpideltyä lasta, mutta mitä hän voi tehdä?

Ika-pojan ongelmia selvitellessään Marion uskaltautuu muistelemaan omaa rikkinäistä lapsuuttaan Ruotsissa ja Ahvenanmaalla. Silloiset hirvittävät tapahtumat ovat alitajuisesti vaikuttaneet koko elämään, vaikka muistot onkin haudattu uuden nimen ja uuden turvallisen elämän taakse. Kaunis rakkauskin kaatui niiden takia, mutta ehkä uusi mahdollisuus tarjoutuu. Ainakin näin voi aavistella.

Olssonin kirja on lempeä ja toiveikas, vaikka käsitteleekin vaikeita asioita. Hieman liian monta uskomatonta yhteensattumaa siihen on laitettu, jotta sitä voisi lukea muuna kuin aikuisten satuna. Vähän imeläkin se on, mutta kaunis kieli ja taitava juonenrakentelu pelastavat tilanteen.

20.8.2012

PALMGREN, REIDAR: Sudenmarja

Reidar Palmgren (s. 1966) on teatteritaiteen maisteri, freelance-näyttelijä ja tv-juontaja (Kirjamaa-ohjelma YLE Teemalla yhdessä toimittaja Anna Tuluston kanssa). Hän on myös varteenotettava kirjailija, jonka esikoisteos Jalat edellä sai vuonna 2001 sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon. Palmgrenin toinen romaani Lentämisen alkeet ilmestyi vuonna 2004 ja kolmas teos Tunneli vuonna 2007. Kaikille teoksille on tyypillistä napakka teksti, rajattu henkilömäärä ja nopeasti vaihtuvat toiminnalliset kohtaukset – teatterialan ihmisen näkemystä kaikki.

Sudenmarja on selkeä puheenvuoro luonnon puolesta. Palmgren kuvaa vuodenaikojen vaihtelua raikkaasti, tarkasti ja elämän kiertokulun hyväksyen. Yhtä tärkeitä ovat muurahaiset ja sudenmarjat kuin ihmisetkin. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan oleellinen osa olemassaolon ketjusta. Ihminen vain pikkumaisine pyrkimyksineen voi osoittautua luonnolle tuhoisaksi.

[Tuula] näki rastaan poikasten kuoriutuvan ja varttuvan alastomista, sokeista vaaleanpunaisen sikiön näköisistä olennoista ryppykasvoisiksi höyhenpalloiksi, kunnes orava vei ne pesästä. Hän seurasi oravan poikasten leikkiä heinäkuussa kuusen oksistossa, kunnes suurista metsistä tullut kanahaukka vei niistä jokaisen, yhden kerrallaan, yhden joka päivä poikasilleen.

Päähenkilö Tuula samaistuu luontoon; luonto on hänen kotinsa. Hän elää vaistojensa varassa, kiihkeästi ja ehdottomasti. Vastuulleen uskottua puistonosaa hän hoitaa hellästi kuin äiti, mahdollisimman pehmein menetelmin. Hän tuntee jokaisen kasvin, jokaisen linnunpesän. Välillä hän tuntuu itsekin muuttuvan eläimeksi, ehkä sudeksi: korvat painuvat luimuun, hampaat terottuvat ja nenä haistaa pienimmänkin hajujäljen. Ihmisten parissa Tuula sen sijaan on kömpelö. Hän vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa ja katkaisee kontaktin kanssaihmisiinsä, jolloin muut pitävät häntä vähintäänkin outona ja pahimmillaan jopa kehitysvammaisena. Tuulalle puhuminen merkitsee oleellisen tiedon välittämistä, ei huolimatonta jutustelua. Ensi alkuun Tuula vaikuttaa suorastaan tunteettomalta, mutta kyllä hänellä tunteita on: hellyyttä, surua, vihaa ja lopulta rakkauttakin.

Lapsi tarvitsee vanhempaa ja rakastaa tätä sen vuoksi. Aikuinen taas ei tarvitse lasta, mutta rakastaa siitä huolimatta. Se on rakkautta, mutta vajaata, yksipuolista.

Yksipuolinen rakkaus ei tavallaan ollut rakkautta ollenkaan, se oli rakkauden puolikas. Sellainen oli vain riippuvuutta, tai kiintymystä korkeintaan.

Kirjassa on myös jännittäviä sivuhaaroja: miten käy nuoren graffitimaalarin, miten hämäräbisneksiin sotkeutuneen Antin? Useimmat juonen haarat selittyvät lopussa, ehkä hieman yllättävästikin. Joissakin tapauksissa tulkinta jää kuitenkin lukijalle. Kirjan loppu ei ihan täytä alkupuolen herättämiä suuria odotuksia, mutta mielenkiintoinen ja kaunis kirja on silti.

13.8.2012

JOKINEN, SEPPO: Hervantalainen

Seppo Jokinen ottaa dekkareissaan usein kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hervantalainen – teoksessa hän puuttuu vanhustenhoitoon ja löytää siihen monta näkökulmaa. Moni vanhus haluaisi elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista – ja siihenhän myös yhteiskunta periaatteessa kannustaa. Todellisuus ei vain mene yksiin periaatteiden kanssa. Kotona asuva saattaa tarvita muutakin tukea kuin lääkkeiden annostelua ja ruokailun valvomista. Kotiavustajilla ja kotisairaanhoitajilla taas ei aika riitä seurusteluun tai kaupassa käymiseen, vaikka kuinka halua olisi – minuuttiaikataulu määrää kauanko yhden ihmisen luona saa viipyä.

Lapset, etenkin tyttäret, joutuvat ottamaan vastuuta, vaikka kaikille ei omaishoitajan rooli sovi. Etenkin muistisairaan vanhuksen kohdalla kärsivällisyys joutuu joka päivä koetukselle. Lisäksi on niitä, jotka vielä aikuisiälläkin katsovat vanhempien olevan velvollisia elättämään ja tukemaan heitä, ja vievät rahaa tai tavaraa joko fyysistä tai henkistä väkivaltaa käyttäen.

Jokisen kirjojen sympaattinen päähenkilö komisario Koskinen joutuu jälleen kerran palamaan kesken kesäloman töihin, koska Tampereella alkaa tapahtua. Ihmisiä pahoinpidellään käsittämättömän raa’asti ja joku uhreista kuoleekin. Onko tekojen takana aina sama henkilö? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Uhreille ei ensi alkuun löydy muuta yhdistävää tekijää kuin ikä eli kyseessä on keski-ikäisiä miehiä ja naisia eri sosiaaliluokista. Lukijalla on pienoinen etulyöntiasema Koskiseen nähden, koska hän pääsee seuraamaan mm. kotisairaanhoitaja Mirkun työpäivää. Yllätyksellinen loppuratkaisu silti on.

Seppo Jokisen teksti miellyttää lämmöllään. Tutuksi tulleiden henkilöiden elämää seuraa mielellään, esimerkiksi onko Koskinen palaamassa yhteen ex-vaimonsa kanssa? Koskinen yrittää kovasti olla karski ja miehekäs, mutta on silti pohjimmaltaan herkkä ja tunteellinen. Kirjassa on myös huumoria:

- Karhunpoika sairastaa. Semmostahan sä hoilasit ja mä funtsin aina, missä kummassa se karhunpenikka oli koheltanut häntänsä kipeäksi.

- Koheltanut?

- No kun se laulu meni jotenkin niin, että häntää helliikäämme.

6.8.2012

CAPUS, ALEX: Léon ja Louise

Alex Capus (s. 1961) asuu Sveitsissä ja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Kuitenkin teoksessa Léon ja Louise on selkeästi ranskalainen henki eli elegantisti yhdisteltyä vakavuutta ja kepeyttä, surumielisyyttä ja toiveikkuutta. Se selittynee ainakin osittain sillä, että kirja perustuu Capusin ranskalaisen isoisän elämänvaiheisiin ja sijoittuu osittain Normandiaan ja osittain Pariisiin. Tosipohjaisuus lisää teoksen kiinnostavuutta.

Pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisiin ilmaantuu tuntematon vanha nainen. Omaisten hämmästyneiden silmien edessä hän suutelee vainajan otsaa, rimaputtaa kaksi kertaa polkupyörän kelloa (jonka laittaa sitten arkkuun), naurahtaa ja kipittää pois. Nainen on Louise. Kirja kertoo siitä, miten hän ja pyöränkello liittyivät Léonin elämään.

Léon lähti ensimmäisen maailmansodan loppupuolella suoraan koulunpenkiltä pienen normandialaisen kylän lennätinapulaiseksi. Louise puolestaan joutui kylän pormestarin sihteerinä viemään suruviestejä kaatuneiden omaisille. Lähinnä vanhusten asuttamassa kylässä nuoret löysivät pian toisensa. Heidän rakkaudentäyteinen kesänsä pyöräretkineen ja piknikeineen oli kuin eri planeetalla taisteluhaudoissa kärsiviin miehiin nähden, mutta ei sota loppujen lopuksi säästänyt heitäkään. Léon ja Louise joutuivat eroon toisistaan moneksi vuodeksi ja rakensivat oman elämänsä tahoillaan, kunnes kohtalo toi heidät taas yhteen. Miten yhdistää vanha rakkaus ja uudet sitoumukset?

Toisen maailmansodan aikana Louise osallistui sotatoimiin yllättävässä tehtävässä, joka vei hänet Afrikkaan saakka. Léon puolestaan joutui pariisilaiseen laboratorioon tutkimaan mahdollisia myrkytystapauksia. Kirjan kuvaus saksalaisten vaivihkaisesta saapumisesta Pariisiin on mielenkiintoinen: mikään ei varsinaisesti tuntunut ihmisten arjessa muuttuvan ja silti uhka leijui kaiken yllä. Léoninkaan pieni kapinointiyritys ei kauan välttänyt saksalaisen valvontajärjestelmän tehokkuutta.

Léon ja Louise -kirjassa tapahdu mitään tavatonta ja uskomatonta eikä se sisällä suurta syvällistä pohdintaa. Kaikki on kuitenkin kerrottu niin viehättävästi ja huumorintajuisesti, että lukijalle jää hyvä mieli.

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

PS. Kirjan kansi on todella kaunis.

31.7.2012

JAMES, PETER: Kuolema peittää jäljet

Kuolema peittää jäljet on neljäs osa Peter Jamesin Roy Grace –sarjasta. Sarja on ollut alusta lähtien hyvin suosittu ja tuntuu vain paranevan osa osalta. Kuolema peittää jäljet -teoksessa kirjailija kuljettaa rinnakkain neljää näennäisesti irrallista juonikuviota ja loksauttaa lopussa palaset taitavasti yhteen. Lukijakin voi leikkiä salapoliisia, sillä vinkkejä jaellaan anteliaasti pitkin matkaa.

Ronnie Wilson on suuria suunnitteleva, mutta jatkuvasti toimissaan epäonnistuva liikemies. Hän sattuu olemaan varojenkeruumatkalla New Yorkissa syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001 ja matkalla World Trade Centeriin. Terroristi-isku näyttää tuhoavan hänen mahdollisuutensa – tai kenties vievän uuteen alkuun? Puille paljaille jäänyt vaimo tekee itsemurhan hyppäämällä laivamatkan aikana mereen.

Seuraavaksi siirrytään kuusi vuotta eteenpäin. Brightonilaisesta poistoviemäristä löytyy pitkälle maatunut naisen ruumis ja ruumiinavaus osoittaa kuolinsyyn olleen kuristaminen. Samaan aikaan nuori nainen, Abby, piileskelee lukkojen takana ja uskaltautuu ulos vain pimeällä. Joku vainoaa häntä julmasti ja armottomasti, mutta miksi? Vielä yksi nainen liittyy ketjuun mukaan, kun Australiasta murhattuna löytyneen naisen henkilöllisyys paljastuu. Kuljetaanko nyt kuolleen miehen jalanjäljissä?

Rikostarkastaja Roy Gracesta on helppo pitää. Hän on käytännönläheinen tutkija, jota turhauttaa jäykkä byrokratia ja esimiesten harrastama poliittinen peli. Esimiehenä Grace on oikeudenmukainen ja kannustava. Kovasti toivoisi hänen viimeinkin saavan selville jäljettömiin kadonneen vaimonsa kohtalon, mutta antaako kirjan loppu viitteitä siihen suuntaan?

23.7.2012

DORRESTEIN, RENATE: Lainaa vain

Nettie saa lapsen 16-vuotiaana ja tulee isoäidiksi 32-vuotiaana. Lapsenlapsensa viralliseksi holhoojaksi hän joutuu 48-vuotiaana, kun tytär sortuu huumeisiin eikä enää pysty itse huolehtimaan kehitysvammaisesta pojastaan (mikä ei tarkoita sitä, että lapsesta luopuminen olisi hänelle helppoa). Igor on siinä mielessä vaikea tapaus, että hänellä kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja suoraviivaisen selkeää. Epävarmuus saattaa laukaista hallitsemattoman väkivaltakohtauksen, mikä isokokoisen ja vahvan nuoren miehen kohdalla on jo osoittautunut kohtalokkaaksi. Nettien on siis oltava jatkuvasti valppaana tasoittamassa tilanteita. Hän huomaa pian, että Igor rauhoittuu parhaiten makeilla leivonnaisilla ja jälkiruoilla ja alkaa opiskella alaa. Vähitellen Igorista paisuu aikamoinen pullukka, mutta Nettielle uusi oppi saattaa merkitä uutta uraa. Nyt hän ansaitsee elantonsa yleisen käymälän valvojana – ei erityisen inspiroivaa…

Hetken aikaa asiat näyttävät olevan mallillaan. Igor pääsee työkeskukseen harjoittelemaan, löytää itselleen sopivan tehtävän ja tapaa uusia ihmisiä. Tytötkin alkavat kiinnostaa. Sitten hänen seuraansa lyöttäytyy miltei väkisin Lisa, joka Igorin tavoin kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta. Kotoaan karannut Lisa toimii mielenjohteidensa mukaan ja sepittää koko ajan tarinoita itsestään ja elämästään. Niin nokkela hän on, että muut jäävät vastuuseen Lisan tempauksista. Mutta entä sitten, kun Lisa poimii puistosta mukaansa vauvan ja esittelee sitä omanaan?

Hollantilainen Renate Dorrestein kirjoittaa vakavista asioista, mutta mustaa huumoria viljellen. Lainaa vain -teos on paikoin todella hauska ja samalla osuva kuvaus erityislapsen kanssa elämisestä. Luvut on nimetty ruokareseptien mukaan.

16.7.2012

BOO, KATHERINE: Kätkössä kauniin ikuisen : Mumbain slummien toivo ja toivottomuus

Yhdysvaltalainen Katherine Boo (s. 1964) on voittanut kodittomista ja vähäosaisista kertovilla sosiaaliraporteillaan useita journalistipalkintoja, mm. arvostetun Pulitzer-palkinnon. Kätkössä kauniin ikuisen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Sekin on raportti siinä mielessä, että kaikki tapahtumat ovat tosia ja kaikki henkilöt esiintyvät siinä omilla nimillään. Boo tallensi slummin asukkaiden elämää muistiinpanoin, kuva- ja ääninauhatallentein sekä valokuvin marraskuusta 2007 aina maaliskuuhun 2011. Lisäksi hän käytti hyväkseen mm. poliisin, kansanterveysministeriön, opetusvirkamiesten, vaaliviranomaisten, sairaaloiden, ruumishuoneiden ja tuomioistuinten asiakirjoja, joita kertyi luettavaksi kaiken kaikkiaan yli kolmetuhatta. Teos ei ole kuitenkaan kuivaa asiatekstiä, vaan lakonisuudessaan vivahteikasta ja vauhdikasta. Lauseet ovat lyhyitä, mutta onnistuvat luonnehtimaan henkilöitä ja tilanteita. Paatoksellisuuteen kirjailija ei sorru.

Annawadi on Mumbain lentokentän liepeille vaivihkaa noussut slummi, jonka vain muuri ja tie erottavat kansainvälisistä viiden tähden hotelleista. Alue kuhisee rottia, saastunut vesi levittää sairauksia ja jätemateriaaleista kyhätyt hökkelit romahtavat sadekaudella. Lentokentän tienoo tarjoaa kuitenkin jätteenkerääjille ja –lajittelijoille tulolähteen, sillä Intiassa kaikki hyödynnetään uudestaan pienintäkin muovinpalaa myöten. Suomalaisen näkökulmasta slummin asukkaiden elämä on sietämättömän köyhää ja epäoikeudenmukaista, mutta silti ihmisten sydämissä elää toivo paremmasta.

Kun Intia alkoi vaurastua, vanhat asenteet elämän hyväksymisestä sellaisenaan kastin perusteella tai jumalkäsityksen mukaan alkoivat väistyä maallisten näkemysten tieltä. Annawadilaiset puhuivat jo luontevasti paremmasta elämästä aivan kuin onni olisi sunnuntaina saapuva serkkupoika eikä tulevaisuus muistuttaisi lainkaan mennyttä.

Toiveet eivät ole pilviä hipovia: pääsy loistohotellin henkilökuntaan tai slummin johtajaksi, muurattu seinä kankaisen sijaan, laattalattia… Yksi kirjan päähenkilöistä on nuori Abdul, joka hankkii varoja perheen omaan maapalstaan.

Huippusesongin kierrätystavara ja kukoistavat maailmanmarkkinat olivat suoneet perheelle tulot, joita vain harvat annawadilaiset kykenivät edes käsittämään. Abdul oli tehnyt päivittäin voittoa viisisataa rupiaa, yksitoista dollaria.

Menestyjät joutuvat kuitenkin helposti kateuden uhriksi, etenkin jos kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään (Abdul on muslimi). Kateellinen henkilö ei kiihkossaan kaihda edes itsensä vahingoittamista, jos pystyy sillä tavoin romahduttamaan naapurinsa pyrkimykset. Viranomaiset puolestaan ajavat vain maksukykyisten asiaa. Boo ihmettelee, miksi slummien asukkaat eivät nouse yhdessä kapinaan mielivaltaa vastaan, vaan etsivät syntipukkia toisiaan. Ilmeisesti korruptoituneessa yhteiskunnassa elävällä ihmisellä rappeutuu myös moraali ja itsekkyys mielletään itsesuojeluksi.

Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että heidän sukulaisuussuhteitaan ja vaiheitaan on joskus vaikeaa muistaa. Tietenkin tämä on puolustettavissa sillä, että slummissa todella kuhisee väkeä tuhatmäärin. Kirjan nimi tulee muuriin kiinnitetyistä mainoksista, joissa mainostetaan italialaistyylisiä lattialaattoja sanoilla IKUISESTI KAUNIS.