23.4.2012

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -tarinakokoelmassa on paljon puhetta ruoasta. Aiemmasta teoksesta tuttu 80-vuotias mies elelee yksinään, vaimo on dementoituneena vuodeosastolla ja poika perheineen varsin kaukana. Kotiavustajat vaihtuvat ja ovat usein kiireisiä ja kärttyisiä (yksi avustaja kyllä ennätti jutella ja kahvitella, mutta hänet otettiin pois). Valmiiksi pakattu ruoka ei vanhukselle maita, vaan hän kaipaa hyvistä kotimaisista aineksista hellyydellä kypsytettyä vanhanajan ruokaa – sellaista mitä vaimo vuosikausia valmisti asiasta sen kummemmin numeroa tekemättä. Mies päättää ruveta itse kokkaamaan. Ensimmäinen yritys ruskeakastikkeen valmistamisessa epäonnistuu täydellisesti, mutta kenties ei olisi kannattanut katsoa samaan aikaan televisiosta Holmenkollenin kisoja? Tohtori Kivinkinen onneksi saapuu paikalle näyttämään kädestä pitäen eri työvaiheita, mutta hänkin pilaa hyvän kastikkeen sokerilla, ketsupilla ja sitruunalla. Kirjastosta luulisi keittokirjoja löytyvän, mutta eipä ole siellä helppoja perusreseptejä perunaa suosivalle ihmiselle. Vaimon kokoamasta reseptikansiosta koituu pelastus ja vähitellen alkaa valmistua oikeaoppista karjalanpaistia, makkarasoppaa, makaroonilaatikkoa, ruisleipää ja räiskälettä.

Mielensäpahoittaja on ilman muuta oikealla asialla kannustaessaan kaikkia lähiruoan suosimiseen. Miksi syödä maissihiutaleita, kun mitä erilaisimpia puuroja on olemassa? Miksi syödä kalapuikkoja (= keltaiseen röpelöön piilotettua perkausjätettä), kun on järvissä kuhaa ja muikkua? Miksi syödä valmista pikaruokaa (= laiskuusruokaa), kun munukas valmistuu muutamassa minuutissa? Sodan kokeneen silmin myös ilmainen kouluruoka on ylellisyyttä, josta kannattaisi olla kiitollinen.

Kyllä en minä mieltäni pahoittanut tämän kirjan kanssa, vaikka se ensin hieman laimealta vaikuttikin. Eivät nyt muodostaneet aina hyvää kokonaisuutta tutut tyylikeinot elikkä toistuva alkulause ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”, siihen liitetty yllättävä väite, väitteen perustelu ja P.S. Entäpä sellaiset sanaväännökset kuin ”kookkakoola” tai ”spakutti”? Kyrön sanataituruus, yllätyksellisyys ja hiljainen huumori ovat kuitenkin ennallaan ja osuvat kohteeseensa. Kuvaliite hauskoine teksteineen kirjan puolessavälissä on piristävä ja monen kohdalla varmasti myös muistoja herättävä: vanhoja kansanomaisia työtapoja, tv-kokkeja, reseptikortteja. Kirjan viimeinen kappale nousee suorastaan korkeuksiin:

    Kyllä ei tämä ruljanssi ikinä pääty. Ei, vaikka ihmisen kierto päättyy. Yhtenä kappaleena taikka kokonaisena lajina. Niin kauan kuin on auringon valoa ja taivaasta tulee vettä maahan ja multa muhinoi eikä ikipakkanen iske, joku eliö ja olento täällä kiertää, toistaan syö, hedelmänsä kypsyttää tai kasvattaa mukulansa mullan alle. Itsestään toiselle jakaa. 
   Sillä viisiin menee elämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti