KEVYTTÄ JUHANNUKSEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon tuho

Kustantaja: Teos 2015

Minna Lindgren (s. 1963) jatkaa suuren suosion saavuttanutta sarjaansa vanhusten palvelutalosta Ehtoolehdosta. Ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ilmestyi vuonna 2013 ja seuraavana vuonna siihen jatkona Ehtoolehdon pakolaiset. Kolmas osa on pahaenteisesti nimeltään Ehtoolehdon tuho.

 Yli 90-vuotiaat ystävykset Siiri, Irma ja Anna-Liisa palaavat remontin jälkeen Ehtoolehtoon, mutta kaikki on muuttunut. Enää ei ole hoitajia, siivoojia tai keittäjiä, vaan vanhusten on opeteltava käyttämään älyseinää, älyjääkaappia ja 3D-ruokatulostinta. Siivous sujuu sinällään aika sympaattisen oloisilla roboteilla ja sairauksiin voi hakea apua Itsetohtorikioskilta. Jonkinlaista seuraa saa joka puolella vilistävistä rotista.

Siirin pieni kaksio oli täynnä antureita, tunnistimia, siruja, lähettimiä ja kameroita, jotka seurasivat hänen elämäänsä. Jossain patjan uumenissa oli sekin valpas vempele, joka tarkkaili häntä tauotta unen aikana ja laski jokaisen liikkeen paremman tekemisen puutteessa.

Ainoat auttajat Ehtoolehdossa ovat Herätys tänään -lahkon vapaaehtoiset, joita älyseinä hälyttää tarvittaessa paikalle. He saarnaavat lähimmäisenrakkautta ja auttamishenkeä, mutta taitavat tosiasiassa vain tavoitella vanhusten omaisuutta. Paljon käytännön apua heistä ei ole. Nuori Jerry käy vetämässä opastustuokioita ja vastaamassa kysymyksiin, mutta onnistuu vain sekoittamaan vanhusten päät entisestään. Aina eivät koneetkaan toimi niin kuin pitäisi, jolloin seuraukset vaihtelevat ärsyttävästä traagiseen. Lindgren irrottaa tapahtumista omalaatuista huumoria, mutta toisaalta tämä tulevaisuudennäkymä on ihan liian todentuntuinen, jotta se pelkästään naurattaisi.

Nyt palvelutalo oli monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jonka perustamista ja toimintaa tuki kolme eri ministeriötä. Poliitikot ja liikemiehet uskoivat, että vanhusten muuttaminen laboratorioeläimiksi oli yhteiskunnan pelastus ja tulevaisuuden globaali ratkaisu maapallon räjähtävimpään ongelmaan, vanhuksiin.

Ehtoolehdon tilanteeseen on puututtava, niin yritteliäät rouvat Siiri ja Irma päättävät. Aika ryminää siitä seuraakin, mutta tarina jää sen verran kutkuttavasti auki, että toiveita jatko-osasta on.

LAURAIN, ANTOINE: Punaisen muistikirjan nainen

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: La femme au carnet rouge

Suomennos: Lotta Toivanen

Antoine Laurain on 1970-luvun alussa syntynyt ranskalainen kirjailija, toimittaja, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja, jonka harrastuksena on antiikkikellojen kerääminen. Laurain herätti vuonna 2012 kansainvälistä huomiota presidentti Mitterrandin aikaan sijoittuvalla faabelinomaisella romaanillaan Le Chapeau de Mitterrand. Suosiota kasvatti edelleen romanttinen Punaisen muistikirjan nainen.

Kirjakauppias Laurent ottaa eräänä aamuna talteen harvinaisen upean käsilaukun jäteastioiden päältä. Laukusta ei löydy mitään henkilötietoja, mutta kylläkin mielenkiintoisia tavaroita kuten hieroglyfiavaimenperä, Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle omistama romaani sekä punainen muistikirja, johon on kirjattu muistettavia asioita, pelottavia asioita ja pitämisen arvoisia asioita. Näiden johtolankojen avulla Laurent alkaa jäljittää laukun omistajaa, apunaan terhakka tyttärensä Chloé.

Miltä näytti tämä Laure, joka piti puutarhalounaista, pelkäsi punamuurahaisia, rakasteli unissaan mieheksi muuttuneen lemmikkieläimensä kanssa, käytti korallinväristä huulipunaa ja oli saanut kirjaansa omistuskirjoituksen Patrick Modianolta?

Punaisen muistikirjan nainen on sievä pieni rakkaustarina, joka ei tarjoa mitään yllättävää, mutta on kuitenkin juonikuvioiltaan todella taitavasti rakennettu. Tyyli on hauskasti vaihtelevaista: välillä pitkiä pätkiä tajunnanvirtaa ja sitten taas lyhyitä toteavia lauseita. Lempeä huumori saa hyvälle mielelle.

Anne Gavaldan viimeisimmässä suomennoksessa Parempaa elämää on samankaltainen juoni eli etsitään kadonnutta henkilöä muutaman tiedonmurusen avulla. Punaisen muistikirjan nainen on kuitenkin kiinnostavampi ja vetävämpi jo suoraviivaisemman tyylinsäkin ansiosta. Se, että teoksessa puhutaan paljon kirjoista, kirjailijoista ja lukemisesta, tuo väistämättä mieleen toisen ranskalaisen eli Jean-Paul Didierlaurentin romaanin Lukija aamujunassa.