9.11.2015

KAKSI EHDOKASTA FINLANDIA-PALKINTOON

PÄÄSKYNEN, MARKKU: Sielut

Kustantaja: Tammi 2015

Markku Pääskynen (s. 1973) oli vuonna 2006 Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Vihan päivä. Se käsitteli tositapahtumaan perustuvaa rankkaa aihetta eli perhesurmia. Aika kova on aihe myös Pääskysen kahdeksannessa romaanissa Sielut, jossa pienen kaupungin asukkaat etsivät koulumatkalla kadonnutta Maija-tyttöä tietämättä, että kaupunkia lähestyy pankkiryöstäjä panttivankeineen räjähteillä lastatussa autossaan. Tämä romaani on vuoden 2015 Finlandia-ehdokkaana.

Sielut-romaani sijoittuu Mikkelin näköiseen kaupunkiin ja vuoteen 1986, mutta historian kertausta tämä ei ole. Lukija tietää, miten pankkiryöstäjän pakomatka tulee päättymään, joten tapauksen limittäminen Maijan etsintöihin toisaalta lisää kohtalontuntua ja toisaalta asettaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Vaikka kirjan juoni on kuvattavissa yhdellä lauseella, ei niin ole kirjan sisällön suhteen. Pääskynen näyttää ihmisten tunteiden heittelemisen toivosta epätoivoon yhdistäen sitä taitavasti runsaaseen luonnonkuvaukseen. Maijan vanhemmat hätääntyvät yhä enemmän ja epäilevät lopulta naapureitaankin pahoista aikeista. Toki naapureiden joukossa on erikoislaatuisia ja salaperäisen auran omaavia henkilöitä, joiden yhteistyökyky ei taida olla parhaasta päästä, mutta toisaalta juuri syrjäpuolen kulkijat ovat ensimmäisenä auliisti auttamassa etsinnöissä. Kaiken taustalla kevään hyönteiset pörräävät, linnut laulavat ja kukat kukkivat häiriintymättä. Tehokeinona taitavaa, mutta aluksi hieman hämmentävää.

Sielut-romaanin kiinnostavimmiksi ja tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Maijan koulutoverit Taisto ja Ilari, jotka hekin ovat etsinnöissä mukana. He tosin johkaantuvat välillä ihan muihin puuhiin, milloin kolttosiin, milloin aarteen etsintään, milloin ruokailuun kotona. Väittelevät ja hieman nahistelevat. Menevät vaiston varassa ja täynnä uskoa, ilman ahdistusta ja kauhukuvia. Tässä on siis tehokas rinnastus aikuisiin.

Pääskysen kieli on runollisen kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti muuttuu miltei hengästyneeksi sanarimpsuksi ja välillä filosofiseksi tuumailuksi. Kirjan henkilöt ennättävät etsintöjen lomassa mietiskellä elämän tarkoitusta (tai tarkoituksettomuutta).

Niin se on, sitä syntyy tähän maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden.

Kenties kissa tahtoo olla kissa ja kivi tahtoo olla kivi mutta ihminen harvoin tahtoo olla ihminen ja haaskata elämäänsä hipaisematta tuonpuoleista, jumaluutta ja viisautta.

Monet mietelmistä liittyvät kirjoitetun sanan merkitykseen ja voimaan. Sanat säilövät ja selittävät menneisyyttä ja pukevat alitajunnan tuotteita ymmärrettävään muotoon. Kirjassa viitataan satuihin, myytteihin, raamattuun ja kaunokirjallisuudesta erityisesti Goethen runoon Keijujen kuningas. Tämä lisää huolta Maijan kohtalosta – päättyyhän Goethen runo lapsen kuolemaan. Toisaalta unilla on kirjassa suuri ja tärkeä osa; niitä nähdään, selitetään ja liitetään nykyhetkeen.

Eikö ole niin että kirjoitetut sanat ovat väkevämpiä kuin lausutut, ne ovat taikasanoja, taika-avaimia lumottuihin lukkoihin, joiden takana on elämän salaisuus, sen toinen puoli, ei kuolema, ei varjopuoli vaan ajaton sisarmaailma? Sieltä tulevat unet, ennustukset, ilmestykset ja näyt, ja sen asujaimistosta haaveillessamme olemme luoneet lohduksemme keijukaiset, kerubit, serafit, hyvät ja pahat enkelit…

Pääskysen kirja on moniulotteinen kirja, jossa riittää pohdittavaa. Mitä kaikkia rinnastuksia ja symbolisia tulkintoja siitä lopulta löytääkään?

PS. Kirjan alussa on käytetty tehokeinona sitä, että teksti alkaa himmeänä lauseen keskeltä ja voimistuu sitten. Kirjan lopussa vastaavasti teksti himmenee vähitellen pois. 

HOTAKAINEN, KARI: Henkireikä

Kustantaja: Siltala 2015

Kari Hotakainen (s. 1957) on Finlandia-ehdokkuuksien konkari. Hän voitti vuonna 2002 romaanillaan Juoksuhaudantie, joka on yksi suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimpia teoksia. Vuonna 1997 hän oli ehdokkaana sekä Finlandia-palkintoon romaanillaan Klassikko että Finlandia Junior –palkintoon nuortenkirjallaan Ritva. Ja ehdokkuuksia on lisääkin: Huolimattomat (2006), Ihmisen osa (2009) ja Henkireikä (2015).

 Henkireikä on eräänlainen rikostarina. Nimettömäksi jäävä rikosylikomisario liittyy sekakuoroon, koska tarvitsee rankan työnsä lomaan jotain henkireikää. Laulunlahjoja poliisilla ei paljon ole, mutta hän sekoittuu sentään yleiseen äänten huminaan. Kuorona tähtilaulaja on Suntio, joka pian ottaa Rikoskomisarion uskotukseen. Rahapula on saanut Suntion turvautumaan varsin kyseenalaiseen keinoon: hän vie vainajilta vaatteet ja antaa vaimonsa ommella niistä kaste- ja juhlamekkoja, joskus hääpuvunkin. Tunnontuskiin Suntio etsii helpotusta uskoutumalla ensin Rikoskomisariolle ja sitten toiselle (yhtä huonosti laulavalle) kuorolaiselle, Parturikampaajalle. Parturikampaaja osoittautuu kiristäjäksi. Hän uhkaa paljastaa Suntion, jollei tämä tapa Parturikampaajan invalidisoitunutta aviopuolisoa, ärsyttäväksi kiviriipaksi muuttunutta rakastettua. Löytyykö Rikoskomisariolta ratkaisu tilanteeseen? Jännitys säilyy loppuun saakka.

Henkireikä kertoo siitä, miten arkiset syyt saattavat sysätä muuten lainkuuliaiset ihmiset rikollisiin tekoihin. Huoli, kauna ja viha vievät heitä outoihin ratkaisuihin, vaikka he kuinka uskoisivat toimivansa järkevästi. Suntio ja Parturikampaaja suunnittelevat rikosta pitkään, mutta silti toteutuksesta syntyy melkoinen farssi ja hässäkkä. Hotakainen tarjoilee varsinaisen tarinan sisällä muitakin anekdootteja esimerkiksi siitä, miten maakellarista löytyy kaksi vain kravatteihin verhoutunutta miestä.

Vaikkei Henkireikä olekaan Hotakaisen parhaita teoksia, niin on se kuitenkin miellyttävää luettavaa. Huumori on aika mustaa, mutta hän ei irvaile henkilöidensä kustannuksella eikä arvostele heitä. Tyylissä yhdistyvät lakonisuus ja ilkikurisuus. Tekstiin kätkeytyy oivalluksia, jotka voisi irrottaa aforismeiksi ihan sellaisinaan.

Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielien lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.


Ihminen on sisäkkäisten luonteenpiirteiden rakennelma. Päällimmäinen ei tunne alimmaista eikä alimmainen näe ylimmäistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti