16.10.2017

HILL, NATHAN; Nix

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: The Nix
Suomennos: Raimo Salminen

Amerikkalainen (äidin suvun puolelta norjalainen) Nathan Hill päätti jo kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi, mutta vasta nelikymppisenä hänen unelmansa toteutui, kun romaani Nix ilmestyi. Kirjan perusidea pohjautuu norjalaiseen kansantarinaan näkistä / nissestä, joka houkuttelee lapsia puoleensa lempeän valkoisen hevosen hahmossa ja vie heidät mukanaan syvyyksiin. Hillin mukaan näkki nykyisin kuitenkin näyttäytyy ihmisille heille rakkaan henkilön muodossa.

Vuonna 2011 kuusikymppinen Faye Andersen-Anderson hyökkää kuvernööri Packerin (mahdollisen tulevan presidenttiehdokkaan) kimppuun. Syytä ei tiedetä, mutta varsin nopeasti selviää, että Faye on ollut 1960-luvulla aktiivinen sodanvastustaja ja prostituutiosta pidätetty hippi. Yli 20 vuotta sitten hän jätti miehensä ja yksitoistavuotiaan poikansa Samuelin ja katosi. Nyt Samuel on collegessa kirjallisuudenopettajana, haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta käyttää suuren osan ajastaan pelaamalla Elfscape-nettipeliä. Hänen odotetaan tekevän jotain äitinsä auttamiseksi, mutta Samuel saakin idean: hän tienaa rahaa kirjoittamalla äitinsä elämäntarinan! Tosin tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Vuoden 2011 lisäksi poimitaan tapahtumia vuosilta 1968 ja 1988. Vuonna 1968 Faye on tunnollinen ja kiltti neitonen, jolla on kaksikin vaihtoehtoa elämänsä suhteen: joko turvallinen avioliitto miehen kanssa, jota ei rakasta, tai opiskelu chicagolaisessa collegessa, jossa runoilija Alan Ginsberg toimii luennoitsijana. Faye päätyy Chigacoon, missä nuoriso harrastaa huumeita, seksiä ja juhlintaa, mutta myös taistelua rauhan ja naisten oikeuksien puolesta. Täällä kylvetään jo tulevien tapahtumien siemenet. Tästä alkaa Fayen väärien valintojen sarja.

Entäpä vuosi 1988? Faye valmistelee pikkuhiljaa lähtöään pois kotoa. Hän kantaa huolta herkän ja alati itkuun purskahtelevan Samuelin selviytymisestä, mutta onneksi juuri tällöin poika tutustuu varakkaaseen Fallin perheeseen. Perheen lapsista Bishopista ja Bethanysta tulee hänen ystäviään ja ehkä jotain enemmänkin – ainakin vaikutus tuntuu aikuisikään asti. Tukijoukoista huolimatta äidin lähtö on järkytys, josta jää pysyvä arpi Samuelin itsetuntoon.

Hillin kirjassa on useita mielenkiintoisia hahmoja, kuten tarinaan löyhähkösti liittyvä nettinero Pwnage, patologinen valehtelija Laura tai sadistinen poliisi Charlie Brown, mutta keskeisin kaikista on kuitenkin Faye. Millainen hän oikeastaan on? Onko hän näkki, joka tuhoaa kaikki, jotka sattuvat rakastamaan häntä ja luottamaan häneen? Onko hän pelokas ja epävarma nainen, joka ei luota itseensä tarpeeksi? Onko mikään selitys tyhjentävä?

Faye ei ymmärrä eikä ehkä koskaan tule ymmärtämään, että meillä ei ole yhtä ainoaa todellista minää, joka olisi piilossa monien valheellisten takana. Ennemminkin meillä on monta todellista minää, jotka ovat toinen toistensa takana.

Nix tuo mieleen esimerkiksi Jonathan Franzenin tai John Irvingin (Irvingin mielestä Charles Dickensin!). Hillin näkemys oikeuslaitoksen ja poliisin toiminnasta on kyyninen: ylimitoitettu, mielivaltainen, yksityisen kansalaisen oikeuksia polkeva, totuutta vääristelevä. Yhtä nuivasti Hill suhtautuu skandaaleilla herkuttelevaan mediaan ja poliitikkojen kauniiden lauseiden lumoamiin kritiikittömiin kansanjoukkoihin. Sosiaalihuoltokaan ei ole mallillaan… Nix on ironinen, värikäs, monikerroksinen ja monipuolinen esikoisteos ja herättää suuria toiveita kirjailijan tulevan tuotannon suhteen. Onko syttymässä uusi tähti amerikkalaisen kirjallisuuden taivaalle? 

9.10.2017

KALLAND, BEN: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena 2017

Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Yllä olevilla sanoilla aloittaa kertomuksensa Markus Douglas, suomenruotsalaisen perheen vesa, jonka ajatusten myötä tarina jatkossa liukuu edestakaisin menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kirjan osat on nimetty Markukselle tärkeiden naisten mukaan. On tomera pikkusisko Ellen, jonka viulun äänen Markus uskoo yhä kuulevansa, vaikka soitto on jo aikaa vaiennut: Händelin Messias, Sibeliuksen viulukonsertto, Gipsy Girl’s Dream, Nirvanan Rape Me… On kaksoissisko Carola, joka lähti ja joka suljettiin perheen ulkopuolelle. On Alison, nuoruuden huikea rakkaus. On Debra, vaimo. On Ruby, rakkain ja tärkein kaikista. Alkulauseessa mainittu Sofia ei kuulu Markukselle tärkeisiin naisiin, mutta hän on osa kirjan teemaa. Kuinka tärkeäksi nousee tuntematon tytär? Ei häntäkään unohdeta, vaikka pitkään siltä tuntuu. Miten hahmottuu Markuksen elämän kuvio, kun hän ryhtyy sitä tosimielessä tutkimaan?  Mitkä muistot ovat oikeita, mitä vääristyneitä? Mitä Markus ei tiedä, mitä ei kerro, mikä jää lukijan arvailujen varaan?

     ”Tähtikuviot eivät oikeasti ole kuvioita”, Carola sanoi kerran opettaessaan minut tunnistamaan Orionin, Kefeuksen ja Kassiopeian… ”Me vain hahmotamme ne sellaisina, koska kaukaa katsottuna jotkut tähdet näyttävät kuuluvan yhteen.”
   Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi…
   Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Markus kasvaa Jehovan todistajien aatemaailmaan, käytäntöihin ja sääntöihin lapsuuskodissaan. Hän on herkkä, kirjoista ja runoudesta kiinnostunut lapsi – isän sanoin epäkelpo nahjus. Parhaat muistot ovat perheen kesäpaikasta Porkkalasta, missä nautitaan saaristosta ja merestä ja missä isäkin inhimillistyy. Lapsia ei erityisemmin häiritse muisto aikoinaan lampeen hukkuneesta amerikkalaisesta vaihto-oppilaasta (josta Monika Fagerholm kertoo teoksessaan Amerikkalainen tyttö), mutta Ellenin lähellä-piti-tilanne ja ystävän hukkuminen kouraisevat. Vielä yksi hukkumistapaus ja Bellevue-huvila menettää vetovoimansa.

Varttuessaan Markus osoittautuu lahjakkaaksi puhujaksi ja kirjoittajaksi, mikä vie hänet jo 21-vuotiaana New Yorkin päätoimistoon töihin. Hän on nouseva tähti, jolle uskotaan yhä enemmän vastuuta ja vaativia tehtäviä ja joka luopuu henkilökohtaisesta onnestaankin edetäkseen vielä pidemmälle.  Kunnianhimon lisäksi Markusta ajaa varmasti myös halu näyttää isälle. Mutta onkohan Markus sittenkin vain kanarialintu, merkitty jo etukäteen uhriksi isompien välisessä valtataistelussa?

Kallandin tiedot Jehovan todistajista vaikuttavat luotettavilta. Kirjan sävy on maltillinen, ei provosoiva eikä sensaatiohakuinen; tarkoitus on ennen kaikkea kuvata yhteisön kulissientakaista elämää asiallisesti ja tasapuolisesti. Jehovan todistajien yhteisöllisyys tulee hyvin esille, mutta huomiotta ei voi jättää tiukkoja ja jopa vanhoillisia sääntöjä, naisten heikkoa asemaa yhteisössä tai taustalla piilevää tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta. Korkeassa asemassa olevat rikkovat räikeästi esimerkiksi siveellisyyssääntöjä, kiristävät toisiaan ja pelaavat toisiaan vastaan kuin jossakin suuressa liikeyrityksessä konsanaan.  He sanelevat, miten yhteisön jäsenten on suhtauduttava keskeisiin kysymyksiin, mutta valitsevat oikeiksi määräämänsä vaihtoehdot likimain arpomalla. Julkisivu pidetään puhtaana ja vakavatkin rikkeet käsitellään perheen tai yhteisön sisällä.

Vien sinut kotiin on yleisilmeeltään surumielinen, mutta esimerkiksi Ellenin pikkuvanhat tokaisut ja päätelmät maailman menosta nostavat väkisinkin hymyn huulille. Jännitystä syntyy siitä, kun lukija samanaikaisesti sekä tutustuu henkilöihin että saa vihjeitä heihin liittyvistä tragedioista.  Näin jopa Markuksesta rupeaa kantamaan huolta, vaikka hän ei ole ihmisenä erityisen miellyttävä eikä hänen kaikkia tekojaan pysty hyväksymään. Kertojana hänen äänensä on milloin rauhallisen toteava, milloin tunnemyrskyn kiihdyttämä, milloin avuttoman hämmentynyt eli yhtä vaihtelevainen kuin Ellenin soittama musiikki. Erittäin lupaava esikoisromaani on kyseessä.

2.10.2017

LIKSOM, ROSA: Everstinna

Kustantaja: Like 2017

Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautuu lappilaisen kirjailijan Annikki Kariniemen (1913-1984) elämään. Suurimman osuuden kirjasta vie kuvaus Annikin suhteesta Everstiin eli Oiva Willamoon (1887-1967): lapsuudesta asti tuttu setä ja isän ystävä muuttuu kuohuvan rakkauden kohteeksi, palvotuksi aviopuolisoksi ja lopulta raakalaismaiseksi pahoinpitelijäksi.

Kirjan kertoja on jo lapsena kiihkeätunteinen ja innostuvainen. Pikkulottana hän rakastaa palavasti lottajärjestöä ja suomenmielisyyttä, mutta pian mielen valtaavat jo Saksan fasismi ja ”Vyyrerin” opit. Miltei pakanallista hurmosta nuoressa neidossa herättävät Lapin erämaat ja hyllyvät suot.

Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijui ja kurkiaura huuteli taihvaanlaela. mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan…Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhotin hillankukinnat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan.

Samanlainen hurmio valtaa nuoren naisen myöhemmin Everstin sylissä. Ikäero ei haittaa. Ei haittaa, että Everstin vaimo on vielä hengissä, joskin kuolemansairas. Eivät haittaa muiden varoittelut, ei edes miehen oman äidin huoli. Pariskunta seikkailee erämaissa ja rakastelee missä vain halu päälle tulee.

Mie uskoin pyyteethömällä rakhauella puhistamaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Evesrti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstin vaimo kuolee, mutta avioliitto ei seuraakaan heti. Se solmitaan vasta matkalla etelään, kun sota on hävitty, aseveljistä tullut vihollisia ja heidän myötäilijöistään epäilyksenalaisia. Nyt muuttuu Everstin käytös: vieraita naisia, kiukunpuuskia, pahoinpitelyjä. Vaimo joutuu särkymään niin henkisesti kuin ruumiillisesti, ennen kuin pystyy tempautumaan irti ahdistavasta suhteesta. Onneksi edessä on vielä onnea ja rohkeutta varsin epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Puumamaisuuteen suorastaan!

Everstinna on suurimmalta osalta pohjoisen murteella, mutta onneksi kirjan lopussa on sanasto ja selitys nimistä, jotka nekin ovat saaneet murteessa omanlaisensa muodon. Kiinnostavia ovat maininnat tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja poliitikoista, jotka kertoja Everstin seurassa liikkuessaan tapaa. Oma tuotanto ohitetaan kuivalla maininnalla, että siinä ei tavoitella taidetta vaan mahdollisimman hyviä myyntituloja. Liksomin kirja on tietenkin fiktiota, kuvitelma Annikki Kariniemen elämästä, mutta mukaansatempaavan elämänmakuinen, runsas ja verevä. Vuoden merkkitapauksia!

27.9.2017

TAMMINEN, PETRI: Suomen historia

Kustantaja: Otava 2017

Petri Tamminen haastatteli Suomen historiaansa varten yli viittäsataa ihmistä, sekä yksitellen että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Esimerkiksi Raumalta haastatteluun osallistui Kansalaisopiston Ajankohtaista-ryhmä. Tuloksena on pieni ja nopealukuinen teos, joka sopii täydellisesti kunnioittamaan Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Se nostaa suurten ja virallisten kuvioiden sijasta etualalle maan asukkaat, joiden kokemukset ja ajatukset historiallisista tapahtumista voivat olla arkisia ja pieniä, mutta samalla tosia ja koskettavia.

Tammisen Suomen historian ensimmäinen luku on vuodelta 1917 ja kertoo Ainosta, jonka rakkaus venäläiseen upseeriin kariutuu Suomen itsenäistymiseen ja jonka sydänsurua ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.

Seuraa lukuja suomalaisten käymistä sodista lieveilmiöineen, jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista. Vuonna 1952 kohahduttavat Armi Kuusela ja Helsingin olympialaiset. Noottikriisi, jumalanpilkka, keskioluen vapautuminen ja Peyton Place 1960-luvulla. Saavutukset juoksumatkoilla, ETYK ja suomettuminen 1970-luvulla. Juha Miedon häviö, Kekkosen kauden loppuminen sekä Tšernobyl 1980-luvulla. Lama, Estonia-lautan uppoaminen, EU-kansanäänestys ja jääkiekon maailmanmestaruus 1990-luvulla. Ja 2000-luvulla doping-skandaali, euroon siirtyminen, euroviisuvoitto, Nokian romahdus ja pakolaiskriisi. Väliin on siroteltu myös yleisluontoisia aiheita koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä Tuntemattoman sotilaan lukemiseen. Viimeinen luku on vuodelta 2016 ja nimeltään Sahanpuru:

Poimin kouran pohjalle purua ja katselin sitä läheltä. Pieniä punertavia lastuja, kuivia ja oudon tietämättömiä sadan vuoden iästään, kuin ihan juuri pikkuruisella puukolla veistettyjä.

Suurimmalta osalta kirja koostuu lyhyehköistä toteamuksista. Tammisella on taito olla sanomatta liikaa, jättää ilmaa sanojen ympärille ja lukijalle mahdollisuus omien mielikuvien muodostamiseen. Huumori ei koskaan ole osoittelevaa ja kärjistettyä, mutta kyllä Tamminen hallitsee absurdin liioittelunkin. Esimerkiksi luku nimeltään Venäjä, missä kuvataan Suomen ja Venäjän rajaviranomaisten hyvässä yhteisymmärryksessä käymiä ”neuvotteluja” (= kalastusta, saunomista ja ateriointia). Jotkut luvut herättävät nostalgisia muistoja, jotkut pakottavat tarkistamaan omien muistojen oikeellisuutta. Millainen onkaan minun Suomen historiani? 

25.9.2017

ROY, ARUNDHATI: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness
Suomennos: Hanna Tarkka

Arundhati Roy (s. 1961) nousi maailmanmaineeseen esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (1997), jolla voitti Booker-palkinnon.  Sen jälkeen kirjailija on toiminut voimakkaasti kansalaisaktivistina ja pyrkinyt niin sanoin kuin teoin taistelemaan Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Ennen kaikkea hän on taistellut Kashmirin itsenäistymisen puolesta; Kashmirin, josta osa kuuluu Intialle, osa Pakistanille ja osa Kiinalle; Kashmirin, jossa on käyty 1900-luvun aikana kolme sotaa. Näistä asioista kertoo myös Royn hartaasti odotettu toinen romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö.

Miten
         voi
         kertoa
pirstaleisen
        tarinan?
                   Muuttumalla
                   hiljalleen
jokaiseksi.
                   Ei.
                   Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Pirstaleisen tarinan keskeisimpiä henkilöitä on Aftab, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Perhe yrittää kasvattaa hänestä poikaa, mutta lapsi itse kallistuu yhä enemmän naiseuden puolelle. Neljätoistavuotiaana Aftab hylkää kotinsa ja muuttaa muiden kaltaistensa luo Haaveiden taloon, Khwabgahiin. Hänestä tulee hijra Anjum. Välillä Anjum ja kumppanit näyttävät katoavan tarinasta, mutta eipä sentään: he palaavat takaisin hyvin tärkeässä roolissa. Kansan yhdistäjinä, opettajina ja ilahduttajina. Heidän mukanaan kirjaan saadaan tuulahdus huolenpitoa, lojaalisuutta ja rakkautta.

Kirjan keskiosa käsittelee Kashmirin sotia. Kaunis turistien suosima Kashmir yrittää itsenäistyä, mutta Intian hallinnoimalla alueella yritys kukistetaan raa’asti. Alistamiseen käytetään mielivaltaisesti ja kylmän laskelmoivasti kidutusta, median manipulointia, valheita ja lavastettuja tilanteita, joiden yksityiskohdat ovat kauhistuttavia, suututtavia ja suorastaan oksettavia. Tuhansia ja tuhansia ihmisiä kuolee, mutta silti yhä uusia vapaustaistelijoita astuu heidän tilalleen.

   ”… Nykyään meillä on täällä kaikki. Koulutus, aseet… Ammukset ostetaan armeijalta. Kaksikymmentä rupiaa luoti, yhdeksänsataa-”
   ”Mitä, armeijalta?”
   ”Niin. He eivät halua, että taistelu päättyy. He eivät halua lähteä Kashmirista. He ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Eri osapuolet tekevät rahaa nuorten kashmirilaisten ruumiilla…”

Näistä tapahtumista kerrotaan muutaman nuoruudesta asti yhteyttä pitäneen henkilön kannalta. Arkkitehti Musa taistelee aktiivisesti ase kädessä, toimittaja Naga rohkeita artikkeleita kirjoittamalla ja kiehtova Tilo heidän rakastettunaan ja uskottunaan. Pahuuden henkilöitymäksi nousee komentaja Amrik Singh, työtään leikkinä pitävä julmuri.

Roy kuvaa Intian hallitusta varsin ironisesti. On ”sanaseppopääministeri” ja on poliittiselta karismaltaan häkkikanin luokkaa oleva pääministeri. Korruptio ja takinkääntäminen ovat itsestäänselvyyksiä. Kokonaisia kyliä (ja kaupunkeja) tyhjennetään pilvenpiirtäjien ja terästehtaiden tieltä.

Teollisuusalueilla kaupungin laidoilla, neliökilometrien kokoisella tiiviisti pakattujen jätteiden ja värikkäiden muovipussien suolla, jonne häädetyt oli ”asutettu uudelleen”, ilma oli sakeanaan kemikaaleja ja vesi myrkyllistä. Sääskipilvet kohosivat lammikoista, jotka olivat paksua vihreää velliä. Ylijäämä-äidit nököttivät kuin varpuset jätekasoilla, jotka olivat ainoina jäljellä heidän kodeistaan, ja lauloivat ylijäämälapsensa uneen.

Yhtenä Intian kehityksen jarruna on tiukka kastijärjestelmä monine alahaaroineen. Yllättävää kyllä myös ihonvärillä on väliä: mitä vaaleampi iho, sen parempi! Toinen yhteiskuntaa nakertava asia on hindujen ja muslimien välinen epäluulo. Jompikumpi puoli tekee jotain ja seuraavaksi hurjistuneet ihmisjoukot vyöryvät kadulle tehden täysin holtittomia tekoja – kunnes palaavat kotiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Royn tapa kertoa tarinaa on mielenkiintoinen. Monesta asiasta tai tapahtumasta kerrotaan lopputulos jo kirjan alkupuolella, mutta siihen johtaneet seikat kerrotaan vähitellen ja paljon myöhemmin. Äärimmäisen onnen ministeriö on äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, koska väkivallan ja koston kierre ei tunnu koskaan loppuvan. Silti päällimmäiseksi jää pienen pieni toivonhiven.

22.9.2017

PAASIO, LEENA: Menetetty tyttö

Kustantaja: Kosmos 2017

Kolmekymppinen Johanna Markkanen palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä, värejä ja hajuja.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.

Koulu taas oli oma maailmansa, jossa oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.

Suomessakaan ei ole aluksi helppoa. Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea.  Kokemukset Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja, huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa ”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä. Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.

Leena Paasio kirjoittaa niin vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin läksytettäväksi. Menetetty tyttö herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä toivoa on Afrikassakin.

Ja siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja oranssia poijua tyynessä kevätillassa.

18.9.2017

LINDHOLM, PAULIINA: Komendantti : Viapori 1748

Kustantaja: Otava 2017

Kustannusosakeyhtiö Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun voitti helsinkiläinen graafikko Pauliina Lindholm (s. 1962) esikoisteoksellaan Komendantti. Kirja kertoo Augustin Ehrensvärdistä, riikinruotsalaisesta sotamarsalkasta, joka saapuu Helsingin kaupunkipahaiseen johtamaan suurisuuntaisen puolustuslinnoituksen rakennustöitä. Ehrensvärd on maailman parhaissa yliopistoissa opiskellut valistusajan tiedemies, opettaja ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian perustajajäsen, kirjailija ja kuvataiteilija. Hän on vastuuntuntoinen, työteliäs ja määrätietoinen. Häntä ei kannata yrittää vetää nenästä, mutta hänen oikeamielisyyteensä voi luottaa.

…minun tehtäväni on luoda tänne illuusio että Hänen Majesteetillaan on kaikkien asioiden langat hallussaan niin kauan, kunnes ne tosiasiassa ovat. Minä teen lehmänkauppaa, minä huijaan, minä viettelen, välillä huudankin jos sillä omieni asiaa edistän.

Komendantti on tolkun mies, joka pyrkii viemään asioita eteenpäin keskustelemalla ja kuuntelemalla, ei väkipakolla. On monenlaista vastusta ja ratkaistavaa asiaa: työntekijä-, materiaali- ja rahapula, levottomuutta lietsovat huhut ja juonittelut niin paikallisella tasolla kuin hovissa. Huolet tulevat komendantin uniinkin.

Taiteilijana Ehrensvärd rakastaa kauneutta. kukkia ja lintuja – häntä saammekin kiittää kaikkialle Suomeen levinneestä syreenistä. Kauneudenjanoon liittyy myös ihastuminen kalastajatyttö Annaan, jonka säteilevään ulkonäköön käheä nauru tuo viekottelevan lisän. Toki Ehrensvärd on myös yksinäinen kaukana kotoaan ja perheestään. Poikaansa hän ikävöi tavattomasti, mutta Catrin-rouva muistuu mieleen lähinnä vain omantunnon kolkuttaessa. Vaikka maalaismainen Helsinki ei ihan aatelismiehen vaatimuksia vastaakaan, voittaa se kuitenkin hovielämän – ja ruoka on keittiömestarin ansiosta erinomaista täälläkin.

Ehrensvärdin ohella keskeiseksi henkilöksi nousee kalastaja ja kansanparantaja Kalle Andersson. Hän ei juuri luota ruotsinmaalaisiin herroihin, jotka venäläisten hyökätessä kuitenkin todennäköisesti pakenevat laivoillaan ja jättävät suomalaiset ottamaan vastaan tuhon, hävityksen ja kuoleman. Koettelemusten kautta hän on oppinut tyytymään tilanteeseen:

Kun herkeää pelkäämästä, uskaltaa kellua elon antajan mukana, hänen virroissaan ja vesissään. Ei passaa laittaa Luojalle vastaan, vaan kellua vain ja hymyillä.

Kirja koostuu toisaalta kaikkitietävän kertojan välittämistä kuvauksista ja toisaalta Ehrensvärdin kuvitteellisesta päiväkirjasta ja hänen kirjoittamistaan kirjeistä. Kieli on paikoin hyvin maalailevaa – voi hyvinkin uskoa piirustuksesta ja etsauksesta kiinnostuneen miehen nähneen näin:

Jäätyvän veden ääni oli kuin lasin helinää, ja veden yllä kulki hiljaisuuden siniharmaa viiva. Sen ihmissilmä kykenee näkemään, mutta ihmiskäsi ei koskaan piirtämään. Se on lännen taivaanranta, sininen ja harmaa kuin karoliinin univormu, sen yllä jumalan oranssi tuli, joka polttaa meidän kaikkien sisintä ja saa meidät kulkemaan maan ääriin. Se on ikuisen ikävän viiva, suuren kaipauksen viiva, sen suuren hiljaisuuden raja.

Komendantti on hyvä historiallinen romaani, mutta kärsii jonkin verran vertailussa Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista, joka voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Komendantin ja kalastajatytön haikea suhde ei oikein vakuuta, mutta korostaa kyllä Ehrensvärdin jaloutta muiden miesten karkeutta ja kiimaisuutta vasten. Oli ihan pakko tehdä kuvahaku Ehrensvärdistä, kun häntä koko ajan niin kauniiksi kehuttiin. Totta on.

11.9.2017

AHAVA, SELJA: Ennen kuin mieheni katoaa

Kustantaja: Gummerus 2017


Selja Ahavan (s. 1974) esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli ehdolla Helsingin Sanomien jakamaan esikoisteospalkintoon. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat (2015) sai EU:n kirjapalkinnon ja oli ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Tulenkantajat-vientikirjapalkintoon. Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailijan omaan elämään, mikä antaa sille sen totuudenmukaisen ja vivahteikkaan sävyn. Mistään tympeästä paljastelusta ei ole kyse.

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, sanoo nelikymppinen mies vaimolleen ja lopettaa samalla kokonaisen aikakauden. Vaimo käy läpi ristiriitaisia tunteita. On hämmennys. Kenen kanssa oikein menin naimisiin? Tunsinko tuota miestä laisinkaan? Onko hän nyt eri ihminen? On suru. Miten tehdä miehen ruumiista kartta, ennen kuin sen tutut ja rakkaat piirteet katoavat? On raivo. Miksi mies ei vihjannut mitään? Miksi salasi taipumuksensa niin pitkään? On taistelu. Eikö mies huomaa, miten miehinen hän joka suhteessa on? On halu tukea. Millaista kasvorasvaa, luomiväriä ja vaatteita miehen olisi käytettävä? Miten kertoa yhdessä asiasta ystäville ja tuttaville? Mies itse on tyyni ja järkähtämätön, päätöksensä tehnyt. Hän on nyt Lili. Hän on kotelosta kuoriutunut sudenkorento. Vaimo viettää hautajaisia, kaivaa miehen paidat perunamaahan.

Tämän tarinan rinnalla purjehtii Kristoffer Kolumbus länteen etsimään meritietä tarunomaiseen Intiaan. Kolumbus on hämmentävä. Hänen nimestään on lukuisia eri muotoja: Cristoforo Colombo, Cristoväo Colom, Christophorus Columbus, Cristóbal Colón… Hänen syntymäkaupungikseen on tarjolla lähes kaksikymmentä Italian kaupunkia. Hänen hautansa on vaihtanut paikkaa useaan otteeseen eivätkä haudassa olevat luut kenties ole Kolumbuksen itsensä laisinkaan. Avustuksia saadakseen löytöretkeilijä tarjoili muunneltua totuutta mennen tullen, koska tosissaan uskoi tulleensa oikeaan paikkaan vielä neljännen matkan jälkeenkin. Kuinka Kuuban ja Hispaniolan saarten todellisuus saattoi hänen mielestään vastata Marco Polon kuvauksia loistavista palatseista, puutarhoista, mausteista ja rikkauksista? Tietenkin jo lähtökohta oli väärä. Marco Polohan kuvasi Kiinaa ja Mongoliaa, ei Intiaa. Väärä oli myös Kolumbuksen kartta, johon hän niin kovin luotti. Ihan niin kuin aviovaimon kartta miehestään.

Ennen kuin mieheni katoaa välittää lukijallekin kirjoittajan kokeman tunnemyrskyn, mutta pysyy silti kauniina ja hienostuneena. Välillä kieli puhkeaa runoksikin:

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei ehkä koskaan ollutkaan.
Kirjasta vielä sellainen huomio, että sivunumerointia ei ole, mutta jako lukuihin ja kappaleisiin kyllä. Ajoittain muutamat avainsanat täyttävät sivun suurina ja painavina. Painava on tämä kirjakin pienestä koostaan huolimatta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

4.9.2017

TREMAYNE, S. K.: Tulilapsi

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child
Suomennos: Jaana Iso-Markku

Rachel tuntee elävänsä sadussa. Hän on lähtöisin alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvasta ongelmaperheestä, mutta on omin avuin hankkinut koulutusta ja raivannut tietään ylöspäin. Nyt hän on naimisissa karismaattisen liikejuristin David Kerthenin kanssa ja ihastuttavan kahdeksanvuotiaan Jamie-pojan äitipuoli. Kotina on Länsi-Cornwallissa sijaitseva Carnhallowin kartano, joka on ollut suvun omistuksessa tuhat vuotta ja jonka sokkeloista löytyy seitsemänkymmentäkahdeksan huonetta. Vähitellen Rachelin mieleen alkaa kuitenkin hiipiä pelko ja epäilys, kun hän tutustuu paikkakunnalla liikkuviin juoruihin ja Kerthenien menneisyyteen liittyviin epäselvyyksiin. Davidin ensimmäisen vaimon Ninan hauta on kirkkomaalla, mutta miten Nina oikein kuoli? Kammottavan onnettomuuden seurauksena? Itsemurhan tehneenä… murhattuna? Vai onko hän kuollut lainkaan? Rachelin hämmennystä lisää Jamie-pojan varma usko siihen, että hänen äitinsä on tulossa kotiin ja nimenomaan jouluna. Lähtölaskentaa käydään kirjan lukujen otsikoissakin: 178 päivää jouluun, 162, 149…

David ja Rachel eivät kumpikaan ole alistujia, vaan taistelijoita miltei häikäilemättömyyteen saakka. Kummankin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka alkavat vähitellen paljastua kaikista peittely-yrityksistä ja uusiutuvista valheista huolimatta. Vainoharhaisuus kasvaa kasvamistaan uhaten viedä terveen järjen mennessään. Mikä on totta ja mikä valhetta? Entä onko valhe oikeutettu, jos sen avulla saavutetaan hyvää?  Ja kenen kannalta hyvää?

Tulilapsi on goottilaista kauhua parhaimmillaan. On rappeutuva kartano, jyrkkiä kallioita vasten jymähtelevät aallot, salakuljettajien luolat, kuolemansakin jälkeen itsestään muistuttava nainen, enneunia näkevä lapsi. Ovat myös hylätyt kaivokset ja synkät kuilut, jotka kertovat siitä, miten mahtisukujen rikkaudet ansaittiin köyhien työläisten terveyden ja hengen kustannuksella.

Jopa pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista, jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.

Aluksi voi uumoilla jonkinlaisia muistumia vaikkapa Daphne du Maurierin Rebekasta, mutta Tremayne kuljettaa tarinaansa sittenkin aivan omia teitään.  Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hällä väliä! Tunnelma on käsinkosketeltavan tiivis ja ja juoni kuin kiemurteleva polku Cornwallin sumussa. Jos hetken luuleekin olevansa vakaalla maaperällä, niin seuraava käänne jo suistaa lukijan hetteikköön. Hyvää viihdettä!

31.8.2017

AUSTER, PAUL: 4 3 2 1

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: 4 3 2 1
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä saapui New Yorkiin 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Täällä juutalainen Isaac Reznikoff oli aikonut ottaa nimekseen aitoamerikkalaisen Rockefellerin, mutta vahingossa hänestä tulikin skotlantilaissävyinen Ichabod Ferguson.

…Ferguson kääntäisi idean päälaelleen eikä kirjoittaisikaan yhdestä henkilöstä, jolla on kolme nimeä, vaan keksisi kolme versiota hänestä itsestään ja kertoisi heidän tarinansa oman tarinansa rinnalla (jossain määrin oman tarinansa, sillä hänestäkin tulisi sepitteinen versio), ja hän kirjoittaisi kirjan neljästä identtisestä mutta erilaisesta ihmisestä, joilla olisi sama nimi, Ferguson.

Archibald Isaac Ferguson kertoo siis neljä eri versiota itsestään. Yhteistä on sukutausta ja syntymä, mutta sen jälkeen eri versioiden pojat alkavat ajautua yhä etäämmälle toisistaan. Joku pojista ei saavuta aikuisikää, joku menettää isänsä kuoleman tai avioeron vuoksi, joku vammautuu pahasti, joku viettää homoeroottista elämää, joku joutuu uskonnolliseen kriisiin. Kullakin Fergusonilla on omat ystävänsä ja omat petikumppaninsa, joskin joka versiossa esille nousee yksi nimi: Amy. Kukin Ferguson rakastaa kirjallisuutta, elokuvia ja urheilua, mutta rakkaimpien kirjojen listat eroavat toisistaan, kiintymys elokuviin on erilaista ja urheilulajit vaihtelevat. Fergusonit ovat kiinnostuneita myös lehtityöstä; onpa yhdellä nuorella Fergusonilla koulussa oma lehtikin. Näin Auster saattaa vyöryttää lukijan eteen tietoa ja analyyseja todella laajassa mittakaavassa.

4 3 2 1 on myös kertomus Yhdysvalloista 1950-1970-luvuilla. Tuona ajanjaksona tapahtui monia poliittisesti ja historiallisesti merkittäviä asioita: Kuuban kriisi, salamurhat, avaruusohjelma, rotumellakat, opiskelijaprotestit, Vietnamin sota… Ferguson itse on joka versiossa melko tavalla sivustakatsojana. Aikuisuuden kynnyksellä hän ei vastusta sotaa yleensä, vaan nimenomaan Vietnamin sotaa, koska ei näe sille oikeutusta. Mellakoimaan hän ei ryhdy, mutta päättää mennä mieluummin vankilaan kuin armeijaan.

Austerin kirja tuo väistämättä mieleen Kate Atkinsonin upean romaanin Elämä elämältä. Sen runollisuuden ja huumorin rinnalla 4 3 2 1 vaikuttaa hieman tasapaksulta. Siinä on monia kiinnostavia, hauskoja ja osuvia kuvauksia, mutta myös paljon toistoa. Fergusonien eri versiot eivät poikkea toisistaan mitenkään ratkaisevasti, vaikka joku heistä kapinoikin hieman enemmän kuin toinen ja joku menestyy paremmin kuin toinen. Kirja on kerta kaikkiaan liian laaja, 1141 sivua on liikaa. Kenties hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut jokaisen Ferguson-version erikseen alusta loppuun eikä kirjan tarjoamina pätkinä. Pääteema tulee kyllä selväksi:

…me emme koskaan saa tietää, valitsimmeko oikein vai väärin. Siitä voisi olla varma vain, jos kaikki tosiasiat olisivat tiedossa, ja ne voi saada selville vain olemalla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta.

30.8.2017

DOERR, ANTHONY: Davidin uni

Kustantaja: WSOY 2016
Alkuteos: About Grace
Suomennos: Hanna Tarkka

Anthony Doerr (s. 1973) nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Kaikki se valo jota emme näe. Menestyksen vanavedessä suomennettiin myös Doerrin esikoisromaani Davidin uni.

Alaskalainen David Winkler on sääilmiöistä ja etenkin lumihiutaleista kiinnostunut ujo nuori mies. Hänellä on myös erikoislahja (tai vitsaus), sillä hän näkee enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin David itse uskoo uniinsa, koska jotkut ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten – vaimon tapaamista myöten. Pariskunnalle syntyy Grace-niminen tytär ja perheonni kukoistaa, kunnes David alkaa nähdä toistuvasti unta valtavasta tulva-aallosta, jonka kurimuksesta hän itse pelastuu mutta johon Grace menehtyy. Davidin reaktio on aika erikoinen: hän pakenee toiselle puolelle maailmaa, jottei hänen läsnäolonsa vaarantaisi tyttären henkeä. Vaimo ei tietenkään tätä ymmärrä, joten perhe hajoaa.

Karibialaisella St. Vincentin saarella David viettää kaksikymmentäviisi vuotta hotellin yleismiehenä. Tänä aikana hän ystävystyy Chilen poliittisia vainoja paenneen pariskunnan kanssa ja kiintyy syvästi perheen tyttäreen Naaliyahiin – ehkäpä tiedostamattomana korvikkeena omalle lapselle. Sitten David alkaa jälleen nähdä unia kuolemasta…

Kirjassa liikutaan Alaskan paukkupakkasista St. Vincentin trooppiseen lämpöön. Doerr havainnoi ja kuvaa yksityiskohtia taitavasti ja onnistuu välittämään lukijallekin erilaisia tunto-, haju- ja näköaistimuksia. Tosin hän vie paikoin kuvauksensa liian pitkälle ja lukija väsyy vyörytyksessä.

Silti hänellä oli muutaman kerran elämässään ollut myös kokonaisempia näkyjä: kokemukset olivat olleet tarkkarajaisia ja äärettömän todentuntuisia – kuin olisi herätessään todennut seisovansa vasta pinnaltaan jäätyneellä järvellä ja kuullut syvältä jalkojensa alta risahtelua – ja ne olisivat säilyneet mielessä pitkään muistuttaen itsestään vielä myöhemminkin monena päivänä, ikään kuin pian tuleva ei olisi malttanut odottaa muuttumistaan menneisyydeksi, tai nykyisyys olisi syöksynyt jo tulevaan, innoissaan siitä mitä oli luvassa. Nimenomaan näitä unia oli mahdotonta kuvailla sanoin: ne olivat unennäköä syvempiä unia, jossakin muistamisen tuolla puolen. Ne olivat tietämistä.

Kirjan luettuaan voi pohdiskella vaikkapa sitä, ovatko Davidin unet todellakin enteitä tulevasta, jolloin kaikki olisi tavallaan väistämätöntä. Vai tapahtuvatko asiat, koska David uneksuu niistä? Vai ovatko unet ja tapahtumat täysin toisistaan riippumattomia ja uniin uskominen pelkkää taikauskoa?

Davidin uni on kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys. Siinä on liikaa tieteellistä pohdintaa lumesta ja vedestä ja liikaa filosofointia. Itse tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukana on monia tutustumisen arvoisia henkilöitä, mutta jotenkin tuntuu, että olisi kannattanut tyytyä laajaan novelliin eikä yrittää muodostaa aineksista romaania. 

29.8.2017

OGAWA, YOKO: Professori ja taloudenhoitaja

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Hakase no Aishita Sûshiki
Suomennos: Antti Valkama

Japanilainen Yoko Ogawa (s. 1962) on kotimaassaan erittäin arvostettu kirjailija – ja tuottelias myös, sillä vuodesta 1983 lähtien hän on julkaissut yli 40 teosta. Tunnetuin niistä on Professori ja taloudenhoitaja, joka on myös ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani.

Professorin luona taloudenhoitajat eivät viihdy. Viimeisimpänä vaihtoehtona välitystoimisto lähettää sinne nuorehkon yksinhuoltajaäidin, jolla on iästään huolimatta jo paljon kokemusta ja hyvä maine. Kyllä hänkin hämmästyy ensitapaamisellaan asiakkaansa kanssa.

”Mikä mahtaa olla kengännumerosi?” Kun olin ilmoittanut olevani uusi taloudenhoitaja, Professori ei ensimmäiseksi tiedustellut nimeäni vaan jalkani kokoa…

Professori oli kansainvälisestikin tunnettu matemaattinen nero joutuessaan auto-onnettomuuteen vuonna 1975. Tuossa onnettomuudessa saamansa päävamman vuoksi Professorin muisti kestää enää vain 80 minuuttia. Vuoteen 1975 asti hänellä on muistissaan kaikki: matemaattisset kaavat ja teoriat, baseball-ottelutilastot ja suuri rakkautensa, mutta sen jälkeinen elämä on hänelle outoa ja jäsentäytymätöntä. Pukuun ripustettujen muistilappujen avulla hän yrittää edes hieman hallita tilannetta, mutta silti jok’ikinen aamu taloudenhoitajan tapaaminen on hänelle kuin ensimmäinen kerta.

Työskenneltyäni jonkin aikaa Professorin luona minulle selvisi, että hänellä oli tapana ottaa puheeksi jokin luku tilanteissa, joissa ei tiennyt mitä sanoisi. Luvut olivat kuin oikea käsi, jonka hän ojensi toiselle kättelyä varten. Samalla ne olivat häntä itseään suojaava päällystakki…

Professorin palava rakkaus matematiikkaa kohtaan saa pian taloudenhoitajankin innostumaan ja ennen pitkää samaan taikapiiriin sujahtaa myös taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, jota Professori alkaa kutsua Juureksi. Pojan tasainen päälaki nimittäin tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kolmikon kesken syttyy innostuneita keskusteluja alkuluvuista, ystävällisistä lukupareista ja suoraselkäisistä luvuista – Professori kun löytää luvusta kuin luvusta jotain merkityksellistä.

Professori ja taloudenhoitaja -romaanissa esitellään monenlaisia matemaattisia teorioita, kaavoja ja lukuja, mutta kyllä matematiikkaa harrastamatonkin pystyy kirjasta nauttimaan ja ehkä oppimaankin jotain. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin lämpimästä ystävyydestä, jollainen saattaa syntyä hyvin erilaisten ihmisten välille hyvin epäotollisissa olosuhteissa. Se myös opettaa sen, että kannattaa elää täysillä tässä hetkessä ja nauttia siitä avoimin mielin. Kaiken kaikkiaan hyvin viehättävä teos.

28.8.2017

MAI, JIA: Koodinmurtaja

Kustantaja: Aula & Co 2017
Alkuteos: Jie mi
Suomennos: Rauno Sainio

Mai Jia on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa työskennellyt toimittaja Jiang Benhu (s. 1964). Kotimaassaan hyvin suosittu Mai on kirjoittanut neljä romaania, joista on myös tehty tv- ja elokuvasovituksia. Koodinmurtaja on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Sitä mainostetaan trillerinä, mutta vauhdikasta toimintaa odottava pettyy kyllä pahasti. Suurin osa jännityksestä tapahtuu pään sisällä. On kyse nerouden ja hulluuden rajaviivasta, voimakkaista pakkomielteistä, unista ja niiden tulkinnasta. Kyvyttömyydestä sosiaalisiin kontakteihin, mutta myös kiintymyksestä ja lojaalisuudesta.

Koodinmurtaja on Rongin suvun tarina. Kuparikyläläisestä vauraasta suolakauppiassuvusta alkaa löytyä hämmästyttäviä matemaattisia lahjakkuuksia, joista tärkein tulee olemaan kirjan päähenkilö Rong Jinzhen. Poika on syrjitty ja yksinäinen äpärälapsi, jota kutsumanimetkään eivät paljon mairittele (Piru tai Isopäinen Hyönteinen). Ilman opetusta hän pystyy kuitenkin kehittelemään monimutkaisia matemaattisia kaavoja, jotka saavat vierailulle tulleen yliopiston rehtorin nappaamaan pojan mukaansa pääkaupunkiin. Samalla nimikin vaihtuu: virallisesti Jinzhen, perheen piirissä Helmiveli ja koulutovereiden keskuudessa Koppanero. Nero hän on, sen oivaltaa myös matematiikan laitoksen professori ja kansainvälisen tason šakkimestari Jan Liseiwicz. Vaikka opettajan ja oppilaan tiet ennen pitkää eroavat, vallitsee heidän välillään ystävyyden, luottamuksen ja epäilyksen sekainen suhde tarinan loppuun saakka. Liseiwicz lähtee Yhdysvaltoihin ja Jinzhen joutuu koodinmurtajaksi äärimmäisen salaperäiseen Erikoisyksikkö 701:een. Hänen tehtävänsä on selvittää vihollisen murtamattomana pidetty Purppura-koodi ja sen hän myös tekee. Itseluottamuksen ja uteliaisuuden riivaamana hän sukeltaa myös Purppura-koodin seuraajan, Mustan, syövereihin, vaikka kaikki henkistä turvallisuutta tukevat säännöt sen kieltävät. Väärä ratkaisu!

Koodinmurtaja-romaani on laadittu elämäkerran muotoon. Elämäkerran kirjoittaja kulkee ympäri Kiinaa etsimässä totuutta Jinzhenin kohtalosta, haastattelemassa ihmisiä ja tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Hyvin usein hän puhuttelee lukijaa suoraan ja selittelee tekemisiään ja vaikutelmiaan.

Ajattelin ennen, että tarinaa kerrottaessa sen luotettavuus lukijan näkökulmasta ei ole ehdoton tavoita, sellainen jota ei missään nimessä saisi ylenkatsoa. Tällä tarinalla on kuitenkin omat erikoisvaatimuksensa, sillä niin kiistämättömän totuuden se kertoo… Siksi muistutan, että mikäli tarinalla on lukijan mielestä ollut omat sitkeät vikansa, syitä ei kannata etsiä tarinan kertojasta, vaan sen henkilöhahmoista tai jopa elämän itsensä mekanismeista.


Jinzhenin tarina liittyy saumattomasti Kiinan poliittiseen historiaan. On japanilaisten pirujen valta-aika, hallitusten vaihtuessa vaihtuva suosio, kommunismin kasvava ote kansalaisten elämässä, kulttuurivallankumous, Kiinan ja Yhdysvaltojen suhde. Koodinmurtaja on monimuotoinen kirja, jonka voi lukea nopeasti seikkailukertomuksena tai hitaasti sen ulottuvuuksia mietiskellen.


21.8.2017

GREBE, CAMILLA: Kun jää pettää alta

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret
Suomennos: Sari Kumpulainen

Ruotsin valovoimaisen dekkaritaivaan uusin tähti on vuonna 1968 syntynyt Camilla Grebe, liikkeenjohdon konsultti ja Storyside-äänikirjakustantamon perustaja. Yhdessä sisarensa Åsa Treffin kanssa hän kirjoitti 2009-2015 viisiosaisen rikosromaanisarjan ja Paul Leander Engströmin kanssa 2013-2016 Moskva noir -trilleritrilogian. Kun jää pettää alta on Camilla Greben ensimmäinen kokonaan yksin kirjoittama romaani.

Tukholman raharikkaiden asuma-alueella sijaitsevasta omakotitalosta löytyy raa’asti murhattu nainen. Pää on irrotettu ruumiista ja laitettu ikään kuin katselemaan ovea kohti. Nainen ei ole talon asukas eikä hänen henkilöllisyyttään tiedetä. Talon omistajaksi sen sijaan paljastuu Jesper Orre, Clothes&More-vaateliikeketjun kovaotteinen toimitusjohtaja ja tunnettu naistenmies. Onko Orre kenties syyllinen murhaan? Ainakaan kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on ja miksi hän ei ole saapunut työpaikalleen. Lisäksi hänestä paljastuu vähitellen aika epämiellyttäviä ja omituisiakin luonteenpiirteitä ja tempauksia. Rikostutkijoilla Peter Lindgrenillä ja Manfred Olssonilla on siis paljon selviteltävää, mutta heidän mielenkiintonsa herättää erityisesti ruumiin asettelu, joka muistuttaa kymmenen vuoden takaisesta selvittämättömästä miehen murhasta. Silloin poliisia avusti profiloija Hanne Lagerlind-Schön. Olisikohan syytä kutsua hänet taas mukaan, vaikka Peter jostakin syystä suhtautuu asiaan nuivasti?

Tapahtumista kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Nuoren Emma Bohmanin tehtävänä on selvitellä menneisyyttä, joten hänen kertomuksensa alkaa kaksi kuukautta ennen nykyhetkeä ja lähenee sitten murhaa ja sen jälkeistä aikaa. Emman lapsuudessa ja nuoruudessa ei montaa iloista ja turvallista hetkeä ollut, mutta nyt hän on kihloissa itsensä Jesper Orren kanssa! Tosin kaikki on erittäin salaista ja jopa salakähmäistä eikä Jesper saavu edes kihlajaisillallisilleen. Ei liene ihme, että Emmaa alkaa epäilyttää? Toistuuko sama hyljeksintä kuin lapsena?

Mietiskelin, mitä äiti oikeastaan tarkoitti sillä, että hän ansaitsi parempaa. Eikö hän ollut tyytyväinen elämäänsä? Olisiko hän halunnut erilaisen asunnon, erilaisen miehen? Kenties erilaisen lapsen? Oliko siihen ikään kuin oikeus, jos oli itse parempi ihminen? Oliko äiti itse asiassa parempi kuin minä ja isä? Ja jos kerran olin niin kamala, mitä minä oikein ansaitsin?

Murhan selvittely puolestaan esitetään vuorovetoisesti Peterin ja Hannen näkökulmasta. Kummallakin on omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka pyrkivät sotkemaan murhatutkintaa ja vaikeuttamaan yhteistyötä. Peter alkaa vasta nyt keski-ikään päästyään oivaltaa, miten pahasti on pilannut elämänsä vältellessään miltei sairaalloisesti vastuuta ja sitoutumista. Suhteet naisiin hän on pannut poikki heti kun ne ovat käyneet liian läheisiksi ja Albin-poikaan ei ole syntynyt suhdetta ollenkaan.

   Ei valmis sitoutumaan.
   On siinäkin muuten ilmaus. Mikä käsittämättömän lattea selitys sille, mikä raapi ja kiemurteli ja sykki sisälläni. Kauhistuttavalle hirviölle, jota en osannut nimetä.

Kuusikymmentävuotias Hanne puolestaan on jumittunut epätyydyttävään avioliittoon. Aviomies Owe on aina ollut vaimoaan kohtaan määräilevä ja omistuksenhaluinen, mutta Hannen alkavan muistisairauden mukana holhoavuus ja vähättely ovat vain voimistuneet. Viekö sairaus Hannen mahdollisuuden itsenäiseen elämään?

Toivoisin, että minulla olisi syöpä, koska silloin voisin kertoa siitä hänelle. Mutta alkavasta dementiasta ei voi puhua… Se on tuhat kertaa pahempi juttu kuin sukupuolitauti, jotenkin hävettävämpi. Ymmärryksen menettäminen ja itseensä eksyminen on inhottavaa. Vastenmielistä. Minusta on pikkuhiljaa tulossa hoidokki, eikä sellaista halua vaivoikseen kukaan.

Camilla Grebe pitää moniulotteisen tarinan hyvin kasassa, vaikka ei tarjoakaan varsinaisesti mitään uutta. Psykologisen trillerin perushahmoja ovat uupuneet, ongelmaiset ja rikkinäiset ihmiset, joiden elämä on lähtenyt vinoon jo jonkun lapsuuden tapahtuman vuoksi. Näin myös Kun jää pettää alta -romaanissa, jossa ongelmista kärsii useampikin henkilöistä. Juoni on taitava ja tarjoilee yllätyksiä sopivin väliajoin. vaikka osan totuudesta arvaa (tai uskoo arvaavansa) melko aikaisessa vaiheessa. Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa, mutta syksyn pimeneviin iltoihin tämä kyllä tarjoaa viihdettä ja joitakin muistiin jääviä persoonallisia oivalluksia. 

14.8.2017

KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.

7.8.2017

SALMINEN, TUULI: Surulintu

Kustantaja: Like 2017


Suosittu kirjailija Jaakob Kara tietää, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia taistella keuhkosyöpää vastaan. Sen ovat hänelle kertoneet linnut, kirjassa useasti mainitut surun symbolit:

    Kolme päivää sitten hän sanoi minulle, että tietää lähtöpäivänsä. Hän on nähnyt unta linnuista, jotka asettuvat symmetriseen ympyrään luonnottoman tyynen veden pinnalle. Uni unelta lintuja on vähemmän. En halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Viimeiset päivänsä Jaakob haluaisi viettää rauhaisasti, olla enemmän siskonsa Rhean ja tämän tyttären Miriamin parissa ja myös avautua sairaudestaan lehdistölle. Ellen-vaimo sen sijaan tahtoo pitää Jaakobin pelkästään itsellään, vaikka ei pystykään tukemaan kuolevaa, vaan hössöttää, komentelee ja jankuttaa jankuttamistaan niin vanhoista kuin uusista huolenaiheista ja vääryyksistä. Jaakob jaksaa yhä toivoa, että näkisi ennen kuolemaansa rakkaimmat omaisensa sovussa keskenään, mutta arvokkaassa kulttuurikodissa kasvaneelle Ellenille Rhean boheemius ja suorasanaisuus ovat ylitsepääsemätön este. Miriamin kohdalla taas lapsettomaksi jäänyttä Elleniä kirpaisee se, miten paljon Jaakob näyttää tätä rakastavan. Jaakobia Ellenin panikointi ja ripustautuminen väsyttävät, murehduttavat ja suututtavatkin.

   Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
   Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
   Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – Sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Kirjassa vuorottelevat nykyhetki ja aika kauan sitten. Tapahtumista kertovat Ellen ja Miriam minämuodossa ja Jaakob päiväkirjamerkintöjensä välityksellä. Vaikka kertojaäänet eivät paljon toisistaan poikkeakaan, on silti helppo erottaa kuka kulloinkin puhuu. Näiden lisäksi on vielä kursiivilla kirjoitettua tekstiä Ellenin taloudellisesti turvatusta, mutta henkisesti yksinäisestä ja epävarmasta lapsuudesta. Aikanaan selviää, että nämä katkelmat ovat Jaakobin kirjoittamasta kirjasta ”Surulintu”. Niiden tarkoitus on selittää aikuisen Ellenin käyttäytymistä, sen outoa tempoilua ylimielisyyden ja alemmuudentunteen välillä. Pöyristyttävintä on varmaan se, miten Ellen yrittää ohjailla miestään kirjoitustyössä listaamalla tälle teoksissa käsiteltäviä aiheita ja laatimalla jokaisen aiheen kohdalle valmiita mallilauseita!  On aika vaikea ymmärtää, miksi rakastettavaksi kuvattu Jaakob pysyy näin oudossa avioliitossa, mutta aikanaan Jaakobistakin tulee esiin vähemmän mairittelevia puolia.

Jaakobin kuoleman jälkeen Ellenin, Rhean ja Miriamin lähentyminen näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Lisäksi paljastuu asioita, joita lukija on jo saattanut arvailla, mutta jotka tulevat yllätyksenä ainakin Ellenille ja Miriamille. Katkeavatko yhdistävät langat vai kasvaako niiden tilalle sittenkin jotain vahvempaa? Ainakin romaanin loppu väläyttelee valoa synkkyyteen.

Surulintu on niin tiivis ja sujuvasti etenevä, että sen lukaisee varsin vauhdikkaasti. Samanlaisia ihmissuhdekuvioita on kirjallisuudessa käsitelty paljonkin Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä lähtien, mutta hyvin lupaava esikoisteos tämä kuitenkin on.

31.7.2017

AFRIKKALAISIA KIRJAILIJOITA: JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL / PETINA GAPPAH

ÁVILA LAUREL, JUAN TOMÁS: Yöllä vuori roihuaa


Kustantaja: Fabriikki 2017
Alkuteos: Arde el monte de noche (2008)
Suomennos: Laura Vesanto

Juan Tomás Ávila Laurelin (s. 1966) ura alkoi jo 1980-luvulla ja nykyään hän on Päiväntasaajan Guinean huomattavimpia kirjailijoita. Vuonna 2011 hän ryhtyi pitkään nälkälakkoon kritiikkinä presidentti Obiangin hallituksen korruptoituneisuutta kohtaan, mutta joutui lähtemään maanpakoon Barcelonaan. Lapsuudessaan Ávila Laurel asui Annobónin saarella, missä saatuihin kokemuksiin ja muistoihin pohjautuu hänen Yöllä vuori roihuaa -romaaninsakin.

Yöllä vuori roihuaa -romaanin kertoja on pieni poika, joka tarkastelee ja ihmettelee maailmaa ympärillään. Hänen isänsä on monen muun saarelaismiehen lailla jossakin, minne matkustetaan laivalla ja mistä harvoin palataan takaisin. Perheen ainoa miespuolinen jäsen on isoisä, salaperäinen hahmo joka pysyttelee suurimman osan ajasta huoneessaan vuoria katselemassa, joka ei syö eikä puhu ja jolla on omituinen kampaus. Kaikki saarelaiset ovat äärettömän köyhiä – puuttuu vaatteita, lamppuöljyä, tulitikkuja ja saippuaa sekä miehille niin kallisarvoista tupakkaa – mutta kalastajaa vailla olevassa perheessä puuttuu myös ruokaa. Syötävänä ei ehkä ole kuin chilillä ja suolalla maustettua kuivaa maniokkileipää.

Sitten saarelaisia alkavat onnettomuudet moukaroida. Varomattomuuden seurauksena tuli pääsee irti vuorella ja tuhoaa suurella vaivalla ylläpidetyt viljelmät. Tapahtuu murha, ehkä kaksikin. Koleraepidemia vie aikuisia ja lapsia, surua riittää joka asumukseen. Saarelaiset, joille vieraalla kielellä opetettu katolinen uskonto on jäänyt melko etäiseksi, kääntyvät vanhojen perinteiden puoleen. Ehkäpä meren kuningas auttaa, jos hänelle tuodaan sopivia uhrilahjoja? Yhteisöllisyys on saaren asukkaiden voimavara, mutta tietämättömyyteen sekoittunut taikausko on uhka etenkin naisille. Turvassa ovat oikeastaan vain vainajien kanssa puhuvat ja kylälle viestejä välittävät vanhat rouvat, muut voivat helposti ajautua syntipukin asemaan. Yöllä meressä kuumia aaltoja viilentävät vaimoihmiset tulkitaan naispaholaisiksi, jotka ovat saaneet itseltään Paholaiselta merkillisiä kykyjä.

Jos esimerkiksi lapsi kulki tällaisen naisen talon ohi alasti, saattoi tämä kyvyillään välittömästi lennättää mihin tahansa lapsen ruumiinosaan maassa makaavan puupalan tai kadulle heitetyn raudankappaleen.

Tarina polveilee eteenpäin yhtenä pötkönä, mikä toisaalta vaikeuttaa hahmottamista mutta toisaalta on kokemuksena aika mielenkiintoinen. Suullisen kansanperinteen mukaisesti kertoja kääntyy suoraan kuulijansa puoleen, huomauttelee, kyselee, ennakoi tulevaa ja palaa aiemmin kerrottuun. Yksi tarina tuo hänelle mieleen toisen ja niin kertomus etenee hitaasti ja yksityiskohtia tulvillaan. Esimerkiksi heti kirjan alussa on kymmenisen sivua käsittävä kuvaus kanootin valmistamisesta. Eli ensin valitaan puu… On myös pelottava tapaus, johon kertoja palaa yhä uudestaan lisäten samalla tarkempia yksityiskohtia ja selvennyksiä, ahdistuneita kysymyksiä ja arkaa kritiikkiäkin. Pieni eristäytynyt saari avautuu lukijan eteen väreineen ja tuoksuineen, iloineen ja suruineen. Se ei ole paratiisi, mutta koti kuitenkin.

Minua pyydettiin kertomaan tarina, tai vaikka monta, ja ajattelin, että voisin varmaan kertoa lapsuuteni tarinan, sillä en muistanut niiltä vuosilta ainuttakaan kertomusta. Ja valkoisten johtaja, joka kertoi tulleensa keräämään meidän suullista kansanperinnettämme ja jonka nimi oli Manuel, pyysi minua kertomaan mitä vain halusin, sillä ehkä minun lapsuudenmuistoissanikin olisi merkittäviä piirteitä. Kerroin sen mitä noista vuosista muistin, ja kun omasta mielestäni sain kaiken kerrottua, suljin suuni.


GAPPAH, PETINA: Muistojen kirja


Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory
Suomennos: Tero Valkonen

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Muistojen kirja alkaa kutkuttavasti. Ensimmäisten lauseiden perusteella lukija alkaa jo rakennella omia mielikuviaan ja odotuksiaan, mutta miten oikeaan hän mahtaa osua? Gappah pohdiskelee nimenomaan sitä, mitä ja miten ihminen muistaa – onhan päähenkilön nimikin Memory. Ovatko nuoren naisen muistikuvat lapsuuden tapahtumista vääriä tai vähintäänkin väärinkäsityksiin perustuvia? Ovatko muistot vaikuttaneet hänen myöhempään elämäänsä jollakin tapaa?

Kertomuksen edetessä selviää monta asiaa. Ensinnäkin: koko kirja koostuu Memoryn muistiinpanoista, joita hän kirjoittaa zimbabwelaisessa Hararen vankilassa vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtinaiselle. Memorylle on langetettu kasvatti-isänsä Lloydin murhasta kuolemanrangaistus, jonka hän lehtinaisen avulla toivoo lieventyvän elinkautiseksi vankeudeksi – tai peräti armahdukseksi. Toiseksi käy ilmi, että Memory on tummaihoisten vanhempien albiino lapsi. Hän ei siis kuulu valkoisiin, vaikka on Lloydin ansiosta asunut komeassa talossa, saanut koulutusta ja mahdollisuuden matkustella maailmalla.  Hän ei myöskään kuulu mustiin, jotka usein suhtautuvat taikauskoisella kammolla Memoryn poikkeavuuteen. Tämä onkin kirjan kolmas paljastus – miten voimakasta taikausko yhä on 2000-luvun Zimbabwessa. Se vaikuttaa jopa Memoryn kuolemanrangaistuksen täyttöönpanoon, sillä taikauskon vuoksi maahan ei ole vuosikausiin saatu pyöveliä.

Memoryn kertomus poukkoilee hämäävästi muistosta toiseen. Välillä hän muistelee lapsuuttaan perheensä parissa eli aikaa ennen siirtymistä Lloydin ”omaisuudeksi”. Käy ilmi, että Memoryn perhe oli hyvin epäonninen ja köyhä, vailla sukulaisten ja ystävien muodostamaa turvaverkkoa. Rahan vuoksiko pieni Memory luovutettiin naimattomalle valkoiselle professorille? Toisaalta muistiinpanot käsittelevät Memoryn elämää vankilassa. Naiset muodostavat siellä yhteisön, jossa juoruillaan ja kinastellaan mutta myös pyritään auttamaan. Vartijatkaan eivät ole hirviöitä, vaikka joskus tyydyttävätkin pätemisentarvettaan kiusanteolla ja käyttävät valtaansa omimalla vangeille tarkoitettuja tarvikkeita. Joukossa on monta värikästä persoonaa, joiden omituisuuksia Memory kuvailee varsin ironisesti. Vankilakuvaus on Muistojen kirjan mielenkiintoisinta antia.

Gappah kritisoi Muistojen kirjassa Zimbabwen poliittista elämää, yhteiskuntaa ja kulttuuria mustan huumorin avulla. Hiukan häiritsee selittämättä jätettyjen shonankielisten lauseiden ja sanontojen suuri määrä, mutta sama piirre on tietenkin englanninkielisessä alkuteoksessakin. Romaanissa myös joitakin asioita toistetaan varsin usein, kun taas jotkut ohitetaan ylimalkaisella maininnalla, mutta tämä johtuu ehkä Memoryn muistojen sattumanvaraisuudesta. Muistojen kirja kannattaa kyllä lukea. Se on viihdyttävä ja valaiseva kuvaus hieman tuntemattomaksi jääneestä Afrikan maasta, Zimbabwesta.

Petina Gappah (s. 1971) on englanniksi kirjoittava zimbabwelainen kirjailija, joka voitti novellikokoelmallaan Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta Guardian-lehden esikoiskirjapalkinnon vuonna 2009. Hän on myös juristi, jolla on lainopillinen tutkinto niin Zimbabwen yliopistosta kuin Grazista ja Cambridgestä. Nykyisin hän työskentelee Genevessä organisaatiossa, joka auttaa kehitysmaita kansainväliseen kauppalakiin liittyvissä ongelmissa. 

PS. Muistojen kirjan kansi on upea, houkutteleva!

24.7.2017

KILPI, MARKO: Kuolemantuomio

Kustantaja: Crime Time 2017

Vanhempana konstaapelina Kuopiossa työskentelevä Marko Kilpi on suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistaja, palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumentaristi. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja palkittiin vuonna 2008 Suomen Dekkariseuran jakamalla Vuoden johtolangalla, toinen romaani Kadotetut oli yksi vuoden 2009 Finlandia-ehdokkaista ja kolmas romaani Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon vuonna 2012. Kuolemantuomio aloittaa Marko Kilven Undertaker-dekkarisarjan.

Yksi Kuolemantuomion päähenkilöistä on hautaustoimistossa työskentelevä Jarmo Kivi, joka työnsä suojissa pyörittää laajamittaista kansainvälistä rikollista toimintaa. Eihän kukaan epäile hiljaista miestä, joka saapuu korjaamaan kuoleman jäänteitä pois rikospaikoilta ja jonka vaimokin on pappi! Poliisien silmissä hän on lähinnä työtoveri ja hengenheimolainen, jolle voi puhua tutkinnan alla olevista tapauksista hieman huolettomammin kuin normaalisti. Kuitenkin tunnollisen perheenisän ja värittömän työntekijän kuoren alla on kylmäverinen tarkkailija, joka pystyy yhtä hyvin rakentamaan pitkäjänteisiä suunnitelmia kuin ratkaisemaan yllättäviä kriisitilanteita.

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Toinen vahvasti esillä oleva henkilö on yliopisto-opiskelija Tuomas Lintu, joka yhtäkkiä huomaa pudonneensa toimeentuloloukkuun. Tyttöystävä Maria on syvän masennuksen takia kykenemätön opiskelemaan ja työskentelemään, hädin tuskin poistumaan edes kotoa. Silti tukea ei tule miltään luukulta. Hätä ja voimaton raivo ajavat Tuomasta epätoivoisiin tilanteisiin.

Ei poliisi voinut tietää, miksi Tuomas päätyi raudoitettuna heidän käsiinsä. He näkivät vain lopputuloksen. Ei elämän pitäisi kaatua yhteen kompurointiin, mutta jos lastia on kertynyt riittävästi, riittää pienikin tönäisy. Sen perusteella ei pitäisi tuomita ketään.

Tuomas saa apua, mutta ihan hyväntekeväisyydestä ei taida kuitenkaan olla kyse. Verkko, johon hän on sotkeutumassa, on jo koitunut useamman ihmisen kohtaloksi.

Marko Kilpi tietää, mitä kaikkea poliisi joutuu työssään kohtaamaan. Varsinaisen juonen ohella Kuolemantuomio-dekkarissakin sivutaan kipeitä kohtaloita ja turhia kuolemia, perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja nettiin siirtynyttä rikollisuutta. Kirjasta huomaa, että se on tarkoitettu eräänlaiseksi alkuesittelyksi. Henkilöt tulevat tutuiksi, asetelmat selviävät ja ruumiitakin syntyy, mutta varsinaista ratkaisua ei saavuteta. Lukijan kiinnostus on kuitenkin herätetty. Jatko-osista toivottavasti selviää, miksi Kivi on sellainen kuin on ja miten Tuomakselle ja Marialle käy. Pystyvätkö miehistöpulan ja epäkelvon johdon alla taistelevat poliisit selvittämään tapaukset? Kilven tekstiä on helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu tiheään. On kuin tv-sarjaa seuraisi. Tiivis ja tunteilematon ote vain tehostaa tarinan synkkyyttä.


17.7.2017

EDVARDSSON, MATTIAS: Melkein tosi tarina

Kustantaja: Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia
Suomennos: Tiina Ohinmaa

Olipa kerran Lundin yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssi, jota veti kuvankaunis postmodernistikirjailijatar Li Karpe. Neljäntoista tarkkaan valitun opiskelijan joukosta erottautuivat pian omaksi soturiryhmäkseen Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty, joiden lojaalisuutta toisiaan kohtaan eivät horjuttaneet edes ristikkäiset rakastumiset ja kilpailutilanteet.  Vaan entäpä kun palvottu kirjailija Leo Stark valitsi huippulahjakkaan Bettyn muusakseen eikä neitonen saanut kertoa kulissien takaisista tapahtumista nuorille miehille mitään? Kun Leo Stark eräänä yönä katosi jälkiä jättämättä? Ja kun kaiken kummallisuuden huipuksi Adrian tuomittiin vankilaan murhasta, vaikka ei ollut edes ruumista!

Kaksitoista vuotta myöhemmin Tukholmassa toimittajana leipänsä tienaava Zack on vakavan paikan edessä, kun saman viikon aikana menettää sekä rakastettunsa että työpaikkansa. Kaikki rahat juotuaan hän nöyrtyy ja palaa äitinsä luo Lundiin. Siellä vanhat muistot tulvivat mieleen ja samalla syttyy oivallus siitä, miten selvitä tilanteesta: on kirjoitettava omakohtainen kirja Leo Starkin katoamiseen liittyvistä tapahtumista! Suuren yleisön mielenkiinto taatusti heräisi ja myyntiluvut olisivat huikeat! Toki olisi mukava myös selvittää totuus ja auttaa vankilasta vapautunutta, erakoitunutta Adriania, jota Zack ei usko murhaajaksi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan Zackin suunnitelmien mukaan, vaan edessä on varsin ikäviä yllätyksiä.

Tuntui kiehtovalta päästä elämään elämäänsä toistamiseen, kelata nauhaa taaksepäin ja tehdä kaikki uudestaan, tällä kertaa uudesta näkökulmasta, nyt kun minulle oli ehtinyt kertyä elämänkokemusta ja … kenties viisautta? Kirjoitin elämäni menneistä vuosista, yritin olla tarinassani oikeudenmukainen, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että muisti petti ja minun oli vaikea erottaa se, mitä oikeasti oli tapahtunut, ja toisaalta kirjan todellisuus, joka hahmottui sanojeni kautta. Minulle alkoi valjeta, miten järjetöntä oli kutsua jotakin omaelämäkerralliseksi.

Kirjan luvuista osa sijoittuu vuoteen 2008, jolloin Zack kiertelee tapaamassa ja haastattelemassa entisiä ystäviään ja kurssitovereitaan. Näiden lukujen kanssa vuorottelevat haastatteluiden pohjalta muotoutuneet tekstit Zackin teokseen Syytön murhaaja, joka ajoittuu vuosiin 1996-1997. Tyyli on lennokasta ja vetävää. Ympäristön, henkilöiden ja tapahtumien kuvauksissa on hauskan ironisia oivalluksia, mutta paikoin myös turhan kiemuraisia ja jopa pateettisia lauseita.

Nyt hän tiesi, että teksti saattoi raastaa esiin pelon ja kyyneleet, viiltää haavoja rintaan ja tunkea pään täyteen järjettömiä ajatuksia. Hän tiesi, että teksti saattoi olla elävä ja kuollut, viimeiset sormet, jotka pidättelevät ihmistä kuilun reunalla, tai säkkipimeys, joka kietoutuu sielun rippeiden ympärille.

Melkein tosi tarina sopii kevyeksi kesälukemiseksi. Se ei tarjoa mitään erityisen syvällistä ja uutta, mutta dekkarimainen juoni pitää mielenkiinnon yllä ja loppuratkaisukin onnistuu yllättämään.