14.8.2017

KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.

7.8.2017

SALMINEN, TUULI: Surulintu

Kustantaja: Like 2017


Suosittu kirjailija Jaakob Kara tietää, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia taistella keuhkosyöpää vastaan. Sen ovat hänelle kertoneet linnut, kirjassa useasti mainitut surun symbolit:

    Kolme päivää sitten hän sanoi minulle, että tietää lähtöpäivänsä. Hän on nähnyt unta linnuista, jotka asettuvat symmetriseen ympyrään luonnottoman tyynen veden pinnalle. Uni unelta lintuja on vähemmän. En halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Viimeiset päivänsä Jaakob haluaisi viettää rauhaisasti, olla enemmän siskonsa Rhean ja tämän tyttären Miriamin parissa ja myös avautua sairaudestaan lehdistölle. Ellen-vaimo sen sijaan tahtoo pitää Jaakobin pelkästään itsellään, vaikka ei pystykään tukemaan kuolevaa, vaan hössöttää, komentelee ja jankuttaa jankuttamistaan niin vanhoista kuin uusista huolenaiheista ja vääryyksistä. Jaakob jaksaa yhä toivoa, että näkisi ennen kuolemaansa rakkaimmat omaisensa sovussa keskenään, mutta arvokkaassa kulttuurikodissa kasvaneelle Ellenille Rhean boheemius ja suorasanaisuus ovat ylitsepääsemätön este. Miriamin kohdalla taas lapsettomaksi jäänyttä Elleniä kirpaisee se, miten paljon Jaakob näyttää tätä rakastavan. Jaakobia Ellenin panikointi ja ripustautuminen väsyttävät, murehduttavat ja suututtavatkin.

   Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
   Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
   Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – Sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Kirjassa vuorottelevat nykyhetki ja aika kauan sitten. Tapahtumista kertovat Ellen ja Miriam minämuodossa ja Jaakob päiväkirjamerkintöjensä välityksellä. Vaikka kertojaäänet eivät paljon toisistaan poikkeakaan, on silti helppo erottaa kuka kulloinkin puhuu. Näiden lisäksi on vielä kursiivilla kirjoitettua tekstiä Ellenin taloudellisesti turvatusta, mutta henkisesti yksinäisestä ja epävarmasta lapsuudesta. Aikanaan selviää, että nämä katkelmat ovat Jaakobin kirjoittamasta kirjasta ”Surulintu”. Niiden tarkoitus on selittää aikuisen Ellenin käyttäytymistä, sen outoa tempoilua ylimielisyyden ja alemmuudentunteen välillä. Pöyristyttävintä on varmaan se, miten Ellen yrittää ohjailla miestään kirjoitustyössä listaamalla tälle teoksissa käsiteltäviä aiheita ja laatimalla jokaisen aiheen kohdalle valmiita mallilauseita!  On aika vaikea ymmärtää, miksi rakastettavaksi kuvattu Jaakob pysyy näin oudossa avioliitossa, mutta aikanaan Jaakobistakin tulee esiin vähemmän mairittelevia puolia.

Jaakobin kuoleman jälkeen Ellenin, Rhean ja Miriamin lähentyminen näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Lisäksi paljastuu asioita, joita lukija on jo saattanut arvailla, mutta jotka tulevat yllätyksenä ainakin Ellenille ja Miriamille. Katkeavatko yhdistävät langat vai kasvaako niiden tilalle sittenkin jotain vahvempaa? Ainakin romaanin loppu väläyttelee valoa synkkyyteen.

Surulintu on niin tiivis ja sujuvasti etenevä, että sen lukaisee varsin vauhdikkaasti. Samanlaisia ihmissuhdekuvioita on kirjallisuudessa käsitelty paljonkin Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä lähtien, mutta hyvin lupaava esikoisteos tämä kuitenkin on.

31.7.2017

AFRIKKALAISIA KIRJAILIJOITA: JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL / PETINA GAPPAH

ÁVILA LAUREL, JUAN TOMÁS: Yöllä vuori roihuaa


Kustantaja: Fabriikki 2017
Alkuteos: Arde el monte de noche (2008)
Suomennos: Laura Vesanto

Juan Tomás Ávila Laurelin (s. 1966) ura alkoi jo 1980-luvulla ja nykyään hän on Päiväntasaajan Guinean huomattavimpia kirjailijoita. Vuonna 2011 hän ryhtyi pitkään nälkälakkoon kritiikkinä presidentti Obiangin hallituksen korruptoituneisuutta kohtaan, mutta joutui lähtemään maanpakoon Barcelonaan. Lapsuudessaan Ávila Laurel asui Annobónin saarella, missä saatuihin kokemuksiin ja muistoihin pohjautuu hänen Yöllä vuori roihuaa -romaaninsakin.

Yöllä vuori roihuaa -romaanin kertoja on pieni poika, joka tarkastelee ja ihmettelee maailmaa ympärillään. Hänen isänsä on monen muun saarelaismiehen lailla jossakin, minne matkustetaan laivalla ja mistä harvoin palataan takaisin. Perheen ainoa miespuolinen jäsen on isoisä, salaperäinen hahmo joka pysyttelee suurimman osan ajasta huoneessaan vuoria katselemassa, joka ei syö eikä puhu ja jolla on omituinen kampaus. Kaikki saarelaiset ovat äärettömän köyhiä – puuttuu vaatteita, lamppuöljyä, tulitikkuja ja saippuaa sekä miehille niin kallisarvoista tupakkaa – mutta kalastajaa vailla olevassa perheessä puuttuu myös ruokaa. Syötävänä ei ehkä ole kuin chilillä ja suolalla maustettua kuivaa maniokkileipää.

Sitten saarelaisia alkavat onnettomuudet moukaroida. Varomattomuuden seurauksena tuli pääsee irti vuorella ja tuhoaa suurella vaivalla ylläpidetyt viljelmät. Tapahtuu murha, ehkä kaksikin. Koleraepidemia vie aikuisia ja lapsia, surua riittää joka asumukseen. Saarelaiset, joille vieraalla kielellä opetettu katolinen uskonto on jäänyt melko etäiseksi, kääntyvät vanhojen perinteiden puoleen. Ehkäpä meren kuningas auttaa, jos hänelle tuodaan sopivia uhrilahjoja? Yhteisöllisyys on saaren asukkaiden voimavara, mutta tietämättömyyteen sekoittunut taikausko on uhka etenkin naisille. Turvassa ovat oikeastaan vain vainajien kanssa puhuvat ja kylälle viestejä välittävät vanhat rouvat, muut voivat helposti ajautua syntipukin asemaan. Yöllä meressä kuumia aaltoja viilentävät vaimoihmiset tulkitaan naispaholaisiksi, jotka ovat saaneet itseltään Paholaiselta merkillisiä kykyjä.

Jos esimerkiksi lapsi kulki tällaisen naisen talon ohi alasti, saattoi tämä kyvyillään välittömästi lennättää mihin tahansa lapsen ruumiinosaan maassa makaavan puupalan tai kadulle heitetyn raudankappaleen.

Tarina polveilee eteenpäin yhtenä pötkönä, mikä toisaalta vaikeuttaa hahmottamista mutta toisaalta on kokemuksena aika mielenkiintoinen. Suullisen kansanperinteen mukaisesti kertoja kääntyy suoraan kuulijansa puoleen, huomauttelee, kyselee, ennakoi tulevaa ja palaa aiemmin kerrottuun. Yksi tarina tuo hänelle mieleen toisen ja niin kertomus etenee hitaasti ja yksityiskohtia tulvillaan. Esimerkiksi heti kirjan alussa on kymmenisen sivua käsittävä kuvaus kanootin valmistamisesta. Eli ensin valitaan puu… On myös pelottava tapaus, johon kertoja palaa yhä uudestaan lisäten samalla tarkempia yksityiskohtia ja selvennyksiä, ahdistuneita kysymyksiä ja arkaa kritiikkiäkin. Pieni eristäytynyt saari avautuu lukijan eteen väreineen ja tuoksuineen, iloineen ja suruineen. Se ei ole paratiisi, mutta koti kuitenkin.

Minua pyydettiin kertomaan tarina, tai vaikka monta, ja ajattelin, että voisin varmaan kertoa lapsuuteni tarinan, sillä en muistanut niiltä vuosilta ainuttakaan kertomusta. Ja valkoisten johtaja, joka kertoi tulleensa keräämään meidän suullista kansanperinnettämme ja jonka nimi oli Manuel, pyysi minua kertomaan mitä vain halusin, sillä ehkä minun lapsuudenmuistoissanikin olisi merkittäviä piirteitä. Kerroin sen mitä noista vuosista muistin, ja kun omasta mielestäni sain kaiken kerrottua, suljin suuni.


GAPPAH, PETINA: Muistojen kirja


Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: The Book of Memory
Suomennos: Tero Valkonen

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Muistojen kirja alkaa kutkuttavasti. Ensimmäisten lauseiden perusteella lukija alkaa jo rakennella omia mielikuviaan ja odotuksiaan, mutta miten oikeaan hän mahtaa osua? Gappah pohdiskelee nimenomaan sitä, mitä ja miten ihminen muistaa – onhan päähenkilön nimikin Memory. Ovatko nuoren naisen muistikuvat lapsuuden tapahtumista vääriä tai vähintäänkin väärinkäsityksiin perustuvia? Ovatko muistot vaikuttaneet hänen myöhempään elämäänsä jollakin tapaa?

Kertomuksen edetessä selviää monta asiaa. Ensinnäkin: koko kirja koostuu Memoryn muistiinpanoista, joita hän kirjoittaa zimbabwelaisessa Hararen vankilassa vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtinaiselle. Memorylle on langetettu kasvatti-isänsä Lloydin murhasta kuolemanrangaistus, jonka hän lehtinaisen avulla toivoo lieventyvän elinkautiseksi vankeudeksi – tai peräti armahdukseksi. Toiseksi käy ilmi, että Memory on tummaihoisten vanhempien albiino lapsi. Hän ei siis kuulu valkoisiin, vaikka on Lloydin ansiosta asunut komeassa talossa, saanut koulutusta ja mahdollisuuden matkustella maailmalla.  Hän ei myöskään kuulu mustiin, jotka usein suhtautuvat taikauskoisella kammolla Memoryn poikkeavuuteen. Tämä onkin kirjan kolmas paljastus – miten voimakasta taikausko yhä on 2000-luvun Zimbabwessa. Se vaikuttaa jopa Memoryn kuolemanrangaistuksen täyttöönpanoon, sillä taikauskon vuoksi maahan ei ole vuosikausiin saatu pyöveliä.

Memoryn kertomus poukkoilee hämäävästi muistosta toiseen. Välillä hän muistelee lapsuuttaan perheensä parissa eli aikaa ennen siirtymistä Lloydin ”omaisuudeksi”. Käy ilmi, että Memoryn perhe oli hyvin epäonninen ja köyhä, vailla sukulaisten ja ystävien muodostamaa turvaverkkoa. Rahan vuoksiko pieni Memory luovutettiin naimattomalle valkoiselle professorille? Toisaalta muistiinpanot käsittelevät Memoryn elämää vankilassa. Naiset muodostavat siellä yhteisön, jossa juoruillaan ja kinastellaan mutta myös pyritään auttamaan. Vartijatkaan eivät ole hirviöitä, vaikka joskus tyydyttävätkin pätemisentarvettaan kiusanteolla ja käyttävät valtaansa omimalla vangeille tarkoitettuja tarvikkeita. Joukossa on monta värikästä persoonaa, joiden omituisuuksia Memory kuvailee varsin ironisesti. Vankilakuvaus on Muistojen kirjan mielenkiintoisinta antia.

Gappah kritisoi Muistojen kirjassa Zimbabwen poliittista elämää, yhteiskuntaa ja kulttuuria mustan huumorin avulla. Hiukan häiritsee selittämättä jätettyjen shonankielisten lauseiden ja sanontojen suuri määrä, mutta sama piirre on tietenkin englanninkielisessä alkuteoksessakin. Romaanissa myös joitakin asioita toistetaan varsin usein, kun taas jotkut ohitetaan ylimalkaisella maininnalla, mutta tämä johtuu ehkä Memoryn muistojen sattumanvaraisuudesta. Muistojen kirja kannattaa kyllä lukea. Se on viihdyttävä ja valaiseva kuvaus hieman tuntemattomaksi jääneestä Afrikan maasta, Zimbabwesta.

Petina Gappah (s. 1971) on englanniksi kirjoittava zimbabwelainen kirjailija, joka voitti novellikokoelmallaan Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta Guardian-lehden esikoiskirjapalkinnon vuonna 2009. Hän on myös juristi, jolla on lainopillinen tutkinto niin Zimbabwen yliopistosta kuin Grazista ja Cambridgestä. Nykyisin hän työskentelee Genevessä organisaatiossa, joka auttaa kehitysmaita kansainväliseen kauppalakiin liittyvissä ongelmissa. 

PS. Muistojen kirjan kansi on upea, houkutteleva!

24.7.2017

KILPI, MARKO: Kuolemantuomio

Kustantaja: Crime Time 2017

Vanhempana konstaapelina Kuopiossa työskentelevä Marko Kilpi on suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistaja, palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumentaristi. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja palkittiin vuonna 2008 Suomen Dekkariseuran jakamalla Vuoden johtolangalla, toinen romaani Kadotetut oli yksi vuoden 2009 Finlandia-ehdokkaista ja kolmas romaani Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon vuonna 2012. Kuolemantuomio aloittaa Marko Kilven Undertaker-dekkarisarjan.

Yksi Kuolemantuomion päähenkilöistä on hautaustoimistossa työskentelevä Jarmo Kivi, joka työnsä suojissa pyörittää laajamittaista kansainvälistä rikollista toimintaa. Eihän kukaan epäile hiljaista miestä, joka saapuu korjaamaan kuoleman jäänteitä pois rikospaikoilta ja jonka vaimokin on pappi! Poliisien silmissä hän on lähinnä työtoveri ja hengenheimolainen, jolle voi puhua tutkinnan alla olevista tapauksista hieman huolettomammin kuin normaalisti. Kuitenkin tunnollisen perheenisän ja värittömän työntekijän kuoren alla on kylmäverinen tarkkailija, joka pystyy yhtä hyvin rakentamaan pitkäjänteisiä suunnitelmia kuin ratkaisemaan yllättäviä kriisitilanteita.

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Toinen vahvasti esillä oleva henkilö on yliopisto-opiskelija Tuomas Lintu, joka yhtäkkiä huomaa pudonneensa toimeentuloloukkuun. Tyttöystävä Maria on syvän masennuksen takia kykenemätön opiskelemaan ja työskentelemään, hädin tuskin poistumaan edes kotoa. Silti tukea ei tule miltään luukulta. Hätä ja voimaton raivo ajavat Tuomasta epätoivoisiin tilanteisiin.

Ei poliisi voinut tietää, miksi Tuomas päätyi raudoitettuna heidän käsiinsä. He näkivät vain lopputuloksen. Ei elämän pitäisi kaatua yhteen kompurointiin, mutta jos lastia on kertynyt riittävästi, riittää pienikin tönäisy. Sen perusteella ei pitäisi tuomita ketään.

Tuomas saa apua, mutta ihan hyväntekeväisyydestä ei taida kuitenkaan olla kyse. Verkko, johon hän on sotkeutumassa, on jo koitunut useamman ihmisen kohtaloksi.

Marko Kilpi tietää, mitä kaikkea poliisi joutuu työssään kohtaamaan. Varsinaisen juonen ohella Kuolemantuomio-dekkarissakin sivutaan kipeitä kohtaloita ja turhia kuolemia, perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja nettiin siirtynyttä rikollisuutta. Kirjasta huomaa, että se on tarkoitettu eräänlaiseksi alkuesittelyksi. Henkilöt tulevat tutuiksi, asetelmat selviävät ja ruumiitakin syntyy, mutta varsinaista ratkaisua ei saavuteta. Lukijan kiinnostus on kuitenkin herätetty. Jatko-osista toivottavasti selviää, miksi Kivi on sellainen kuin on ja miten Tuomakselle ja Marialle käy. Pystyvätkö miehistöpulan ja epäkelvon johdon alla taistelevat poliisit selvittämään tapaukset? Kilven tekstiä on helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu tiheään. On kuin tv-sarjaa seuraisi. Tiivis ja tunteilematon ote vain tehostaa tarinan synkkyyttä.


17.7.2017

EDVARDSSON, MATTIAS: Melkein tosi tarina

Kustantaja: Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia
Suomennos: Tiina Ohinmaa

Olipa kerran Lundin yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssi, jota veti kuvankaunis postmodernistikirjailijatar Li Karpe. Neljäntoista tarkkaan valitun opiskelijan joukosta erottautuivat pian omaksi soturiryhmäkseen Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty, joiden lojaalisuutta toisiaan kohtaan eivät horjuttaneet edes ristikkäiset rakastumiset ja kilpailutilanteet.  Vaan entäpä kun palvottu kirjailija Leo Stark valitsi huippulahjakkaan Bettyn muusakseen eikä neitonen saanut kertoa kulissien takaisista tapahtumista nuorille miehille mitään? Kun Leo Stark eräänä yönä katosi jälkiä jättämättä? Ja kun kaiken kummallisuuden huipuksi Adrian tuomittiin vankilaan murhasta, vaikka ei ollut edes ruumista!

Kaksitoista vuotta myöhemmin Tukholmassa toimittajana leipänsä tienaava Zack on vakavan paikan edessä, kun saman viikon aikana menettää sekä rakastettunsa että työpaikkansa. Kaikki rahat juotuaan hän nöyrtyy ja palaa äitinsä luo Lundiin. Siellä vanhat muistot tulvivat mieleen ja samalla syttyy oivallus siitä, miten selvitä tilanteesta: on kirjoitettava omakohtainen kirja Leo Starkin katoamiseen liittyvistä tapahtumista! Suuren yleisön mielenkiinto taatusti heräisi ja myyntiluvut olisivat huikeat! Toki olisi mukava myös selvittää totuus ja auttaa vankilasta vapautunutta, erakoitunutta Adriania, jota Zack ei usko murhaajaksi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan Zackin suunnitelmien mukaan, vaan edessä on varsin ikäviä yllätyksiä.

Tuntui kiehtovalta päästä elämään elämäänsä toistamiseen, kelata nauhaa taaksepäin ja tehdä kaikki uudestaan, tällä kertaa uudesta näkökulmasta, nyt kun minulle oli ehtinyt kertyä elämänkokemusta ja … kenties viisautta? Kirjoitin elämäni menneistä vuosista, yritin olla tarinassani oikeudenmukainen, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että muisti petti ja minun oli vaikea erottaa se, mitä oikeasti oli tapahtunut, ja toisaalta kirjan todellisuus, joka hahmottui sanojeni kautta. Minulle alkoi valjeta, miten järjetöntä oli kutsua jotakin omaelämäkerralliseksi.

Kirjan luvuista osa sijoittuu vuoteen 2008, jolloin Zack kiertelee tapaamassa ja haastattelemassa entisiä ystäviään ja kurssitovereitaan. Näiden lukujen kanssa vuorottelevat haastatteluiden pohjalta muotoutuneet tekstit Zackin teokseen Syytön murhaaja, joka ajoittuu vuosiin 1996-1997. Tyyli on lennokasta ja vetävää. Ympäristön, henkilöiden ja tapahtumien kuvauksissa on hauskan ironisia oivalluksia, mutta paikoin myös turhan kiemuraisia ja jopa pateettisia lauseita.

Nyt hän tiesi, että teksti saattoi raastaa esiin pelon ja kyyneleet, viiltää haavoja rintaan ja tunkea pään täyteen järjettömiä ajatuksia. Hän tiesi, että teksti saattoi olla elävä ja kuollut, viimeiset sormet, jotka pidättelevät ihmistä kuilun reunalla, tai säkkipimeys, joka kietoutuu sielun rippeiden ympärille.

Melkein tosi tarina sopii kevyeksi kesälukemiseksi. Se ei tarjoa mitään erityisen syvällistä ja uutta, mutta dekkarimainen juoni pitää mielenkiinnon yllä ja loppuratkaisukin onnistuu yllättämään.

10.7.2017

YSTÄVÄTTÄRET, KILPAILIJATTARET: ZADIE SMITH / ELENA FERRANTE

SMITH, ZADIE: Swing time

Kustantaja: WSOY 2017
Alkuteos: Swing Time
Suomennos: Irmeli Ruuska

Näin kaikki elämäni vuodet kerralla, mutta ne eivät olleet päällekkäin, kokemus kokemuksen perään, ja muodostaneet kiinteää kokonaisuutta – päinvastoin. Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Kirjan nimetön kertoja on valkoisen isän ja mustan äidin tytär ja tuntee siksi olevansa vain puoliksi oikea. Traceyn ystävyyttä hän etsii paljolti samanlaisen kullanruskean ihon vuoksi, mutta kilpailun, kateuden ja lojaalisuuden sekainen suhde jatkuu silti aikuisikään saakka. Voimakastahtoinen Tracey haluaa tanssijaksi ja näyttää unelmansa toteuttavankin, mutta ystävätär joutuu etsimään omaa tietään pitkään. Joitakin mahdollisuuksia hän jättää käyttämättä pelkästään mielenosoituksena äitiään kohtaan, sillä sinnikkäästi tietään menestykseen raivaava äiti ei toimi rohkaisevana esimerkkinä, vaan pikemminkin varjostaa lastaan. Kertojan valonlähteeksi tuleekin pitkäksi aikaa kuuluisa ja palvottu laulaja Aimee, jonka avustajakunnassa hän elää siloteltua luksuselämää. Käännekohdaksi muodostuu lopulta aika Länsi-Afrikassa, jonne Aimee perustaa tyttökoulun. Hyvä tarkoitus, mutta seurauksineen monessa suhteessa kohtalokas.

Swing time kuljettaa tarinaa vuoron perään kahdessa tasossa kohti nykyhetkeä. Yhtenä tasona on kertojan lapsuus- ja nuoruusaika 1980-luvulla, jolloin elämää hallitsevat kipeähköt suhteet äitiin ja Tracey-ystävään. Toisena tasona ovat Aimeen kanssa vietetyt vuodet vuosituhannen vaihteessa. Kertoja puhelee kaikesta suoraan lukijalle, vihjailee kohahduttaviin asioihin ja tapahtumiin, panttaa paljastuksia. Mihin skandaaliin kertoja sotkeutui? Mitä sellaista Tracey teki, että kertojan koko elämä tuntui romahtavan? Yksityiskohtia ja aiheita on miltei liikaa, mutta on myös nautinnollisia elämänmakuisia välähdyksiä.

Vapauden kaipuu on Swing time -romaanin henkilöitä yhdistävä piirre. On taistelua sukupuolen tuomia rajoituksia vastaan ja myös ihonvärin aiheuttamia haasteita vastaan. On ihmissuhteiden välttelyä, halua vapautua rakkauden ja perhe-elämän siteistä. Jonkinlainen pettyneisyyden tunne leijuu kertomuksen yllä, mutta viimeisiin lauseisiin sisältyy kuitenkin toivoa ja swingin lupausta. Sehän sopii: tanssi on ollut kertomuksessa mukana joka käänteessä ja monessa muodossa alkaen Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä Swing time -elokuvasta ja päätyen afrikkalaiseen initaatiotanssiin.

FERRANTE, ELENA: Uuden nimen tarina

Kustantaja: WSOY 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome
Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjasta ilmestyi suomeksi ensimmäinen osa Loistava ystäväni vuonna 2016 ja keräsi paljon kiitosta kriitikoiden ja lukijoiden taholta. Teoksessa kerrotaan, miten kaksi koulutyttöä, Lenú ja Lila, ystävystyvät ja varttuvat nuoriksi naisiksi kumpikin omaa tietään kulkien ja silti toinen toistaan kirittäen. Kirjan lopussa 16-vuotias Lila nai Stefanon, josta kuvittelee saavansa hellän ja anteliaan aviomiehen.

Avioliitto on katastrofi. Stefano osoittautuu rikollisten Solaran veljesten nöyristeleväksi palkolliseksi, joka välillä tuntuu olevan valmis myymään vaimonsakin. Aviomiehenä hän on tulisen mustasukkainen ja käyttää nopeasti väkivaltaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Tosin miesten väkivalta on Napolin köyhissä kortteleissa niin tavanomaista, ettei edes Lilan äiti katso asiaa kommentoinnin arvoiseksi. Naisten pitää houkutella miestään niin kauan, kun hehkeyttä riittää, sitten nuoruus on jo ohi. Miehet hakeutuvat uusille markkinoille, salaiset tai julkiset suhteet risteilevät.

Ja hyvä luoja, he olivat vain kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempia. Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikeillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet ehistä yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä?

Lila itse ei anna periksi niin helposti, vaan käyttää kaiken älynsä ja ilkeytensä Stefanolle kostamiseen. Ja sitten yhtäkkiä Lila löytää miehen, jonka syliin heittäytyy välittämättä mistään muusta. Voiko napolilaisessa yhteisössä seurauksena olla muuta kuin tuhoa?

Samaan aikaan Lenú menestyy uutteruutensa ansiosta hyvin opinnoissaan, pääsee sivistyneistön pariin ja alkaa erkaantua yhteiskuntaluokastaan. Enää hän ei sopeudu kotiseudulleen, muttei myöskään täysin uusiin piireihin.

Kuuluin niihin, jotka paahtoivat yötä päivää ja saivat hyviä arvosanoja, joihin suhtauduttiin hyväksyvästi ja jopa arvostavasi mutta joille ei koskaan kehittyisi korkeaa koulutustaan vastaavaa itsevarmuutta ja säteilyä. Tulisin aina pelkäämään: pelkäämään, että möhläisin, että puhuisin ja pukeutuisin väärällä tavalla, paljastaisin pikkumaiset tunteeni, epäkiinnostavat ajatukseni.

Lilan ja Lenún välit ovat koetuksella. Lenú kadehtii Lilan rikkautta ja mukavaa elämää ja myöhemmin suurta kaikkinielevää rakkautta. Lila tuntuu aina olevan edellä ja kokevan asioita, joita vaille Lenú itse jää. Mutta yhtä hyvin Lila tuntee jääneensä ystävästään jälkeen, tietämättömäksi ja vangituksi. Loistava ystäväni -romaanissa Lila tuntui kiinnostavammalta hahmolta, mutta nyt Lenú nousee etualalle. Hänelle on aukeamassa uusi yllättävä tie.

Uuden nimen tarina ei lumoa samalla tavalla kuin Loistava ystäväni, vaan paikoin suorastaan kauhistuttaa raadollisuudellaan. Niin sujuvaa ja viihdyttävää kerrontaa se silti on, että seuraavia osia odottelee kiinnostuneena. Mitä Lilan ja Lenún elämässä tulee vielä tapahtumaan? Nyt jo tuntee elävänsä tapahtumia kirjassa, jonka sisällä kehittyy toinen kirja.

3.7.2017

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Valomerkki

Kustantaja: Otava 2017

Anita on tunnettu ja tuottelias kirjailija, jolla on taipumusta masennukseen yleensäkin, mutta etenkin uutta teosta aloittaessaan. Jo vuosikymmeniä hän on tutkinut tosimielessä erilaisia tapoja itsemurhan tekemiseen, mutta lykännyt itse tekoa tyttärensä vuoksi. Nyt tytär on omillaan ja Anita juhlimassa 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlapuheen sijasta hän kysyy, kuka ystävistä olisi valmis tappamaan hänet tai ainakin pitämään kädestä kiinni viimeisillä hetkillä. Juuri kukaan ei ota kysymystä todesta, mutta ilmoittautuisiko joku hieman myöhemmin, asiaa harkittuaan?

Valomerkki kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä alkaen ideoiden keruusta ja päätyen markkinointiin ja kritiikkiin (tai sen puutteeseen). Anita kerää muistiin käyttökelpoisia sutkautuksia ja mielenkiintoisia lauseita kaduilla ja kahviloissa, ystävien ja kollegoiden seurassa. Inspiraatiota ei kokenut kirjailija jää odottelemaan, vaan tekee töitä päivittäin voimiensa mukaan.

Ja pääsen tästä kirjasta eroon vain kirjoittamalla sen. Tämä on tilaustyö. Olen tilannut tämän itseltäni. Minulle ei saa käydä niin kuin niille, jotka halvaantuvat kokonaan eivätkä tee enää työtä, tunkevat vain Kirjailijaliiton kokouksiin saadakseen tuntea, että vielä tässä ollaan olemassa. Joskus ainakin oltiin, siitä on todisteena liiton jäsenkortti.

Kustannustoimittajan merkityksestä Anitalla on paljon sanottavaa. Parhaimmillaan kustannustoimittajasta tulee ystävä ja välttämätön tuki, mutta suhde voi myös kääntyä painostavaksi ja itsetuntoa nakertavaksi. Kirjailijan yksityiselämä ja ulkoinen olemus taas tuntuvat nykyisin olevan niitä asioita, joilla teoksia markkinoidaan ja myydään. Tähän asiaanhan on puuttunut esimerkiksi Anja Snellman romaanissaan Ivana B.

Valomerkin varsinaisena aiheena on kuitenkin masennus ja sen kanssa eläminen. Miten kertoa kokemastaan ahdistuksesta, kun arkiaskareet kuitenkin tuntuvat sujuvan? Miten selittää sitä lamaannuttavaa väsymystä, joka ei lähde nukkumallakaan? Näköalattomuutta ja toivottomuutta? Että juuri tätä päivää ei jaksaisi kohdata ja elää? Miten olla tuntematta syyllisyyttä, kun elämässä kaikki on muuten ihan hyvin? Miten kestää tieto siitä, että aiheuttaa huolta rakkaimmilleen? Silti tulee myös satunnaisia ilon pilkahduksia, jolloin työ sujuu ja askel vetää.

… Miten turvallinen ääni printterin louskutus on. Kirjoittamani liuskat työntyvät ulos sen sisuksista lämpiminä kuin tuore leipä. En pelkää tätä työtä enää. Ainakaan tänään en pelkää. Yksi peloton päivä riittää.
   Kävelen puiston halki. Puitten yllä usvatäkki. Sää on muuttunut kosteaksi ja pilviseksi, mutta minä helisen.

Härkösen teksti on kaunista ja sujuvaa kautta linjan, mutta dialogit ne vasta mestarillisia ovat! Juuri nasakoiden repliikkien avulla tekstiin syntyy vaikeistakin asioista puhuttaessa vapauttavaa lempeää huumoria ja ilahduttavia oivalluksia. Valomerkki vetää lukijaa vastustamattomasti eteenpäin ja uteliaisuus säilyy: saako Anita valomerkkinsä?

26.6.2017

MCEWAN, IAN: Pähkinänkuori

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: Nutshell
Suomennos: Juhani Lindholm

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia. Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

William Shakespearen näytelmä Hamlet kertoo prinssistä, joka odottamatta saa tietää setänsä olevan syyllinen Hamletin isän, Tanskan kuninkaan, kuolemaan. Murhatyön jälkeen setä on julistautunut uudeksi kuninkaaksi ja ottanut veljensä (varsin halukkaan) lesken puolisokseen. Hamletin tehtäväksi jää isänsä puolesta kostaminen. Ian McEwanin romaani Pähkinänkuori on moderni muunnos tästä tragediasta. Kirjan tapahtumat eivät sijoitu keskiajan Tanskaan, vaan nykyajan Lontooseen. Kuninkaan tilalla on niin runoilijana ja kustantajana kuin aviomiehenäkin epäonnistunut John, joka torjunnasta huolimatta yhä rakastaa kaunista vaimoaan Trudya. Claude on paha setä, jonka liiketoiminta on kriisissä ja joka himoitsee Trudyn lisäksi myös Johnin omistamaa Yrjöjen aikaista ökyhuvilaa Lontoon hienostoalueella. Itse päähenkilö ja kertoja – prinssi siis – on sikiö äitinsä kohdussa.

Pieni sikiö kuuntelee äitinsä vatsan ja suoliston ”pesukonemyllerryksen” yli salaisia keskusteluja ja suunnitelmia Johnin murhaamiseksi. Poika ei pysty puolustamaan isäänsä eikä puuttumaan asioihin muuten kuin potkimalla, vaikka ymmärtääkin kaiken.

Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Vatsaan kantautuvat myös äidin rakastamat radio-ohjelmat ja äänikirjat, joista pienokainen imee ahnaasti tietoa maailmasta, johon on kohta syntyvä. Sikiö pystyy luennoimaan kansainvälisen politiikan jännitteistä, analysoimaan luonnon tilaa ja pohtimaan vaikkapa sitä, pitääkö sukupuolia olla vain kaksi eikä esimerkiksi seitsemänkymmentäyksi. Viime vaiheessa hänelle kehittyy myös hienostunut maku viinien suhteen, sillä Trudy ei tapahtumien kiihtyessä jaksa enää ajatella vauvansa hyvinvointia, vaan lievittää jännitystään naukkailemalla. Viineistä poika pitää paljon, muttei erityisemmin äidin ja sedän seksuaalisesta toiminnasta… Uskottavaahan tämä ei ole, mutta jollakin hirtehisellä tavalla tosi hupaisaa.

Ian McEwan taitaa tarinan kuljettamisen taidon. Pähkinänkuori ei ole pelkästään nokkelasti ajoitettu kuvaus murhan suunnittelusta ja toteutuksesta, vaan myös kriittinen kannanotto nyky-yhteiskuntaan. Vaikka pieni poika ei voikaan estää oman perheensä tragediaa, haluaa hän silti kiihkeästi syntyä maailmaan nähdäkseen sen tulevaisuuden. Hän päättää vihdoinkin astua näyttämölle ja samalla vaikuttaa lopputulokseen – syyllisten rankaisemiseen.

19.6.2017

KUMMU, ESSI: Hyvästi pojat

Kustantaja: Tammi 2017

Essi Kummu kirjoittaa knausgårdilaisessa hengessä pikkutarkkoja tunnustuksia elämänsä miehistä, suhteesta tyttäriinsä ja rakastumisesta naiseen. Eihän kirjan ”minä” tietenkään ole yksi yhteen kirjailija Kummun kanssa, mutta paljon omakohtaisuutta Hyvästi pojat -teoksessa saattaa silti olla.

Kertojan elämän marssijärjestys:

Pojat, älkää ymmärtäkö väärin, te olette merkittäviä monellakin tavoin ja jotkut teistä saattavat tuoksua melko hyviltä. Toiset teistä ovat tanssittavia, toiset eroottisia, toiset tekevät vain iloiseksi, varsinkin parrakkaat pojat (aijai, parrakkaat, mmh). Tämä on siis ollut elämäni läheisyyksien marssijärjestys 1) hevoset, 2) pojat ja 39 miehet ja lopulta 4) nainen, minkä kuulemisesta tyttäreni eivät ollenkaan ilahtuneet.

Miehiä on kertojan elämässä ollut monenlaisia. Oli virolainen kirjailija Ahto, joka osoittautui seksuaaliseksi pihtariksi. Oli oululainen Eino, joka riippui kiinni ja halusi enemmän kuin sai. Oli Viimeinen. Kaikkia miehiä tärkeämpi on kuitenkin eräs kuusipuu, jota kirjailija kosii ja jonka kanssa solmii avioliiton – kunnes tulee Seela.

Miessuhteiden ohella tärkeänä aiheena on äidin suhde itsenäistyviin tyttäriin. Etenkin tyttäristä vanhempi, 14-vuotias Alma, on ottanut perheessä johtajan aseman. Alma torjuu äidin lähestymisyritykset etovina, on kuuro puheille ja pyynnöille, määräilee, nolaa ja joskus täysin ennakoimatta ratkeaa hallitsemattomaan raivonhuutoon. Nuorempi tyttäristä, Tilda, näyttää hänkin luisuvan irti äidin otteesta. Äiti taas selvästi pelkää lapsiaan, ei uskalla vastustella kohtausten pelossa, ei jaksa viedä vaatimuksiaan loppuun saakka. Onhan tässä jotakin pahasti vialla?  

Kolmantena aiheena on teatteriesityksen valmistelu. Kirjan kertojan pitäisi kehitellä performanssin käsikirjoitusta samalla kun esitykseen valitut ihmiset harjoittelevat liikehtimään ja näyttelemään alastomina. Kirjailijaa ei vaadita riisuuntumaan (eikä hän siihen uskaltaudukaan), mutta muiden mutkattomuutta hän seuraa noloudensekaisen ihailun vallassa. Vaikka kertojan seksin kaipuu vaikuttaa ajoittain ylikorostetulta, hän taitaa kuitenkin kaivata enemmän toisen ihmisen turvallista läheisyyttä kuin itse aktia.

Essi Kummu (s. 1977) kertoo kirjoittavansa vain tosia asioita. Paljon keskustelua äitiyden ongelmista synnytti vuonna 2014 ilmestynyt teos Lasteni tarina, jossa Kummu kuvaa keskoskaksostensa syntymän jälkeen iskenyttä uupumusta, pelkoa ja vihaa. Hyvästi pojat -romaanissa rakastuminen naiseen herättänee eniten huomiota, vaikka kiinnostavampia olisivat hirtehiset kuvaukset miehistä ja ne raastavat tunteet, joita lasten itsenäistyminen äidissä herättää. Suorasukaista ja hauskaa tekstiä.

16.6.2017

HAWKINS, PAULA: Tummiin vesiin

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: Into the Water
Suomennos: Antti Autio

Paula Hawkinsin esikoistrilleri Nainen junassa oli todellinen maailmanmenestys, ehkä pitkälti erikoislaatuisen sankarittarensa ansiosta. Hawkinsin toinen teos Tummiin vesiin osoittaa Hawkinsin kehittyneen kirjailijana ja saaneen lisää itseluottamusta, sillä se on edeltäjäänsä selvästi kunnianhimoisempi ja monikerroksisempi.

Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsommerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyynä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaan naisvihamieliset hukuttamiset.

Tapahtumat alkavat vyöryä kuuluisan kirjailijan Nel Abbottin kuolemasta. Nel oli aina ollut miltei pakkomielteisen kiinnostunut pikkukaupunkia halkovasta joesta ja etenkin Hukkuneiden mutkaksi kutsutusta paikasta, johon hukuttautuneista tai hukutetuista naisista hän oli ennen kuolemaansa keräämässä aineistoa. Nel kutsui näitä uhreja hankaliksi naisiksi, joista väkivaltainen aviomies, petollinen rakastaja tai paljastumista pelkäävä kumppani näin pääsi eroon. Mikä sitten johti Nelin itsensä kuolemaan? Lipesikö hän humalapäissään kalliolta? Heittäytyikö vapaaehtoisesti alas jyrkänteeltä? Vai osoittautuiko jonkun mielestä aivan liian hankalaksi? Poliisien virallisissa ja yksityisten kansalaisten epävirallisissa selvittelyissä alkaa vähitellen paljastua menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kovin monella tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa Nelin kuolemaa tutkivilla poliiseilla. Asioita on vuosikausia salailtu ja tärkeistä yksityiskohdista vaiettu joko syyllisyyden, väärinkäsitysten tai väärän lojaalisuuden vuoksi.

Tummiin vesiin -trilleri koostuu eri henkilöiden puheenvuoroista. Eniten äänessä on Nelin pikkusisko Jules (Julia), joka on pitänyt etäisyyttä siskoonsa nuoruudesta lähtien. Nyt hän tuntee Nelin läsnäolon joka hetki ja käy sisimmässään riipaisevaa keskustelua tämän kanssa. Aikoinaan tapahtui ikäviä asioita, mutta syyttikö Jules sisartaan niistä aiheetta? Muina näkijöinä ja kokijoina on poliiseja, Nelin omaisia, naapureita ja tuttavia, jotka puhuvat joko minämuodossa tai kaikkitietävän kertojan välityksellä. Heidän äänensä eivät juuri poikkea toisistaan, joten kunkin luvun alussa mainittu kertojanimi on paikallaan. Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat otteita Nelin käsikirjoituksesta, jossa hän esittelee Hukkuneiden mutkan naisuhreja alkaen vuonna 1679 noitana hukutetusta Libbystä ja päättyen 2015 itsemurhan tehneeseen 15-vuotiaaseen Katieen, Nelin tyttären ystävättäreen. Monen eri kertojan avulla tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia, mutta ainakin ensi alkuun on vaikea hahmottaa ihmisten välillä risteäviä suhteita.

Tummiin vesiin -teos pitää otteessaan loppuun saakka, vaatii miltei ahmimaan. Tässä siis sopivaa viihdettä vaikkapa juhannukseksi!

15.6.2017

MORIARTY, LIANE: Tavalliset pikku pihajuhlat

Kustantaja: WSOY 2017
Alkuteos: Truly madly guilty
Suomennos: Helene Bützov

Kolme avioparia lapsineen kokoontuu grillikutsuille. Pariskunnat ovat varsin erilaisia. Clementine ja Sam kaksine tyttärineen edustavat ainakin ulkonaisesti jonkinlaista keskivertoperhettä. Lapsettomat Erika ja Oliver ovat pidättyväisiä, säntillisiä ja melkein turhankainoja. Teini-ikäisen tyttären vanhemmat Tiffany ja Vid puolestaan ovat spontaaneja, eläväisiä ja hieman räävittömiä. Kaikilla on salaisuuksia, joista he eivät halua puhua tai joita he eivät kestä edes ajatella. Salaisuus saattaa liittyä lapsuusajan huonoon lapsi-vanhempi-suhteeseen, mikä puolestaan on heijastunut omaan avioliittoon jonkinlaisena varovaisuutena ja huolekkuutena. Salaisuus saattaa liittyä itse avioliittoon. Salaisuus saattaa liittyä suhteeseen, jota kutsutaan ystävyydeksi, mutta joka ei olekaan aitoa ystävyyttä. Toistuvia pettymyksiä on saattanut olla.

Hän sanoi itselleen joka kerta, että hänellä ei ollut odotuksia, mutta jokainen uusi pettymys teki niin kipeää, että hän ymmärsi sittenkin elätelleensä toivoa, joka oli liihotellut viettelevästi jossakin alitajunnassa. Asia ei tuntunut muuttuneen helpommaksi. Se paheni. Kasaantumisilmiö.

Kirjassa mainitaan tasaisin väliajoin se, että pihajuhlissa tapahtui jotain hirveää. Mikä se tapahtuma on – siitä saa tietoja vähitellen kertomuksen edetessä ja viimeiset yksityiskohdat aivan lopussa. Joka tapauksessa kaikki kutsuille osallistuneet kantavat siitä vielä viikkojen perästä syyllisyyttä (mistä lukijaa muistutetaan useasti). Kaiken tekee entistä raskaammaksi, kun asianomaiset eivät pysty puhumaan keskenään tapahtumasta eivätkä siis helpottamaan sen paremmin omaansa kuin toistenkaan oloa. Ainoa, joka haluaisi puhua, on Erika. Hänellä nimittäin on ärsyttävä musta aukko kriittisten hetkien kohdalla. Kirja osoittaa, miten paljon ahdistusta vaikenemisesta voi koitua kaikille, perheen lapset mukaan luettuina. Ja kuinka väärät käsitykset ja oletukset toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista muuttuvat totuuksiksi ja lopulta kaunankin aiheiksi.

Tavalliset pikku pihajuhlat -romaani on sujuvasti etenevää ja mukaansa tempaavaa viihdettä. Kepeän pintansa alla se käsittelee rankkoja asioita lapsettomuudesta vanhusten yksinäisyyteen ja pakko-oireista läheisriippuvuuteen. Lapsettomuus on ollut Moriartyn teoksissa esillä ennenkin: lapsettomuus omasta tahdosta, lapsettomuus toisen osapuolen painostuksesta tai lapsettomuus fysiologisista syistä. Asian kipeys käy hyvin ilmi myös tässä teoksessa. Kirjan loppu on hieman liian seesteinen ollakseen uskottava, mutta hyvä mielihän siitä jää.

14.6.2017

COLE, DANIEL: Räsynukke

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Ragdoll
Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Lontoolaisesta asunnosta löytyy jotain järkyttävää. Kuuden eri uhrin ruumiinosista on kursittu kokoon räsynukke: yhdeltä ihmiseltä pää, toiselta torso, kahdelta kädet ja kahdelta muulta jalat. Vain pää tunnistetaan välittömästi, muiden vainajien henkilöllisyys selviää vähitellen joko sattumalta tai piinallisen pitkän tutkimustyön jälkeen. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, vaan poliisin käsiin saapuu lista kuudesta muusta henkilöstä, jotka tulevat kuolemaan tietyssä järjestyksessä ja tiettyinä päivinä. Viimeisenä tällä listalla on rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes eli Wolf. Hänet tunnistetaan kaikkialla poliisina, joka yritti keskellä oikeussalia tappaa valamiehistön syyttömäksi julistaman miehen. Seurauksena Wolfille pitkällinen mielisairaalareissu ja tuhoutunut maine, sarjamurhaajalle uusi mahdollisuus tehdä vielä yksi lapsenmurha. Nyt Wolf on tervehtymisen ja maineen palauttamisen jälkeen taas mukana sarjamurhaajaa jäljittämässä, tuttuun pakkomielteiseen tyyliinsä. Kylmäverinen ja älykäs murhaaja tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vähintäänkin askeleen verran edellä, kun Wolf itse joutuu yhä suurempaan ahdinkoon epäonnistumisien ja omavaltaisten tempausten myötä. Haastaako murhaaja Wolfin? Onko jo murhatuilla ja murhauhan alla olevilla henkilöillä jokin yhteys ”Polttomurhaajan” surullisen kuuluisaan oikeudenkäyntiin?

Nykyisin tuntuu rikoskirjallisuudessa olevan tavoitteena keksiä yhä uusia ja yhä karmeampia murhatapoja. Räsynukessa niitä riittää. Kirja on synkähkö, mutta on siinä onneksi keventävää mustaa huumoria etenkin repliikeissä. Henkilöasetelmat ovat dekkareista entisestään tuttuja: mainettaan vaaliva ylin johto, alaisiaan suojeleva väliportaan johtaja, rämäpää tähtipoliisi, kaunis naispoliisi ja aloittelija, joka arastelevan alun jälkeen yllättää kaikki. Kiinnostavin hahmoista on kiihkeä ja äänekäs Emily Baxter, jonka lojaalisuus joutuu Wolfin kanssa välillä varsin koville. Nykytapaan mediaan kohdistetaan kovaa arvostelua. Toimittajat kuvataan kyynisinä ja vastuuttomina hyeenoina, joille mikään ei ole pyhää taikka myötätuntoa herättävää. Tärkeintä on kaapata sensaatiouutinen, vaikka samalla tuhoaisi jonkun ihmisen elämän.

Kirja pohtii sitä, kuinka määritellä joku hyväksi ja joku toinen pahaksi. Voiko pahaa tekoa puolustella, jos sen tarkoitus on estää jotain vielä pahempaa?

    ”…olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten ’hyvät’ ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa – mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa…”
   ”Tajuaa mitä?”
   ”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Daniel Cole on esikoisteoksessaan Räsynukessa halunnut yhdistää brittiläisten tv-rikossarjojen realistisuuden ja amerikkalaisten sarjojen värikkyyden, mutta päätynyt kuitenkin melko tavanomaiseen dekkariin. Rikosromaaneja harrastavalle se on joka tapauksessa takaa jännittäviä hetkiä ja jatko-osien odottelua.

13.6.2017

PERSSON GIOLITO, MALIN: Suurin kaikista

Kustantaja: Johnny Kniga 2017
Alkuteos: Störst av allt
Suomennos Tarja Lipponen

Malin Persson Giolito (s.1969) on ruotsalainen juristi ja kirjailija. Hänen vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaaninsa Molemmille poskille perustui omiin kokemuksiin: Persson Giolito työskenteli suuressa asianajotoimistossa tullessaan raskauden vuoksi irtisanotuksi. Hän on myöhemmin työskennellyt EU-komissiossa Brysselissä. Persson Gioliton romaani Suurin kaikista palkittiin Ruotsissa vuoden 2016 parhaana rikosromaanina. Hän on ensimmäinen toisen polven palkittu, sillä isänsä Leif G. W. Persson oli vuodesta 1982 jaetun palkinnon ensimmäinen saaja.

Djurholmin lukion luokkahuoneessa on viisi nuorta ja opettaja. Oppilaista Dennisillä ja Samirilla on maahanmuuttajatausta, koti arveluttavalla asuinalueella ja käytettävissään hyvin vähän rahaa. Amanda ja Maja ovat varakkaista perheistä – ja Sebastian suorastaan sikarikkaasta suvusta. Sebastianille huvijahdit, yksityislentokoneet ja suuren luokan bileet esiintyjineen ovat arkipäivää. Nyt kaikki lojuvat kuolleina tai kuolevina luokkahuoneen lattialla, paitsi Maja. Hänessä ei ole naarmuakaan. Mitä on tapahtunut?

Suurin kaikista -romaani etenee rinnakkain kolmessa tasossa. Ensinnäkin ollaan Majan mukana hänen eristyssellissään, jossa hän on odotellut oikeudenkäyntiä jo yhdeksän kuukautta. Häntä tarkkaillaan kaiken aikaa, mutta mitään ylimääräisiä mukavuuksia tai virikkeitä hänelle ei järjestetä. Läheisiäänkään hän ei saa tavata.

En vihaa vankilaa. Se on täydellistä yksinäisyyttä. Täällä ei saa olla joku toinen, mutta joskus välttyy olemasta yhtään kukaan.

Toisessa tasossa ollaan oikeudenkäynnissä, jossa Majaa syytetään murhasta, murhan yrityksestä, avunannosta murhaan ja yllytyksestä. Kuunnellaan syyttäjää, puolustajaa ja todistajia. Käydään läpi todistusaineistoa. Etsitään lausuntojen heikkoja kohtia. Samalla seurataan Majan sisäisiä kommentteja ja ajatuksia. Kolmannessa tasossa kerrotaan Majan aiemmasta elämästä. Omista vanhemmista, joista Maja löytää paljon kritisoitavaa, ja suloisesta pikkusiskosta Linasta, johon Majan suurin rakkaus kohdistuu. Ystävyydestä hupsun, itsekeskeisen ja silti rakkaan Amandan kanssa. Suhteesta hurmaavaan Sebastianiin.

Suurin kaikista -teoksessa tartutaan välillä maahanmuuttajien elämään, köyhien ja rikkaiden välisiin tuloeroihin ja naisen asemaan. Hieman sivalletaan ruotsalaisten omahyväisyyttä ja teeskenneltyä suvaitsevaisuutta. Toisaalta mennään teini-ikäisten huoletonta pintaliitoa, jossa ainoat ajatukset liittyvät muodinmukaiseen pukeutumiseen, bileisiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Tätä taustaa vasten hahmottuu kuva Majasta ja hänen kasvustaan huolettomasta ja itsevarmasta tytöstä surumieliseksi nuoreksi naiseksi, joka yrittää tukea luhistuvaa lähimmäistään ja kantaa syyllisyyttä epäonnistumisistaan.

Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Hieman teosta olisi voinut tiivistää sekä vankilakuvauksen että oikeussalitapahtumien osalta, mutta sujuvasti ja vetävästi Persson Giolito kyllä tarinaa kuljettaa. Kouluampumiset kirjan aiheena on kipeä, mutta valitettavan ajankohtainen. Suurin kaikista on yritys selittää, miksi myös turvalliseksi katsotussa kansankodissa jotain niin kauheaa saattaa tapahtua. 

12.6.2017

MELENTJEFF, JAAKKO: Hukkuneet

Kustantaja: Atena 2017

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) työskentelee Tampereen kaupungin palveluksessa sosiaalityöntekijänä psykiatrian poliklinikalla. Trilleri Hukkuneet on hänen esikoisteoksensa.

Porin eteläpuolelta merestä löytyy miehen ruumis. Taskussaan vainajalla on suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit, mutta vaimo ja tytär eivät miestä tunnista. Samaan aikaan löytyy Reykjavikista samanlaisen kuivan hukkumisen kokenut vanhahko mies – ja hänen taskussaan puolestaan ovat nuoren syyrialaistaustaisen ruotsalaisen paperit. Tämä taas näyttää olevan kadoksissa. Vyyhti on sekava ja muuttuu aina vain sekavammaksi. Poliisi tutkii tapahtumia ja taustoja niin Tampereella kuin Reykjavikissa ja Tukholmassa ja yhteyshenkilönä sukkuloi ympäri Pohjoismaita turkulainen Kalle Nordin.

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarjan, jossa ei ollut voitu vahvistaa, että kyse oli henkirikoksista. Ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Hukkuneet ei häpeä vertailussa kansainvälisiin jännitysromaaneihin. Juoni on monimutkainen, mutta kaikki osaset löytävät silti aikanaan paikkansa – jopa pitkään täysin irralliselta tuntunut kuvaus afgaanitaustaisten kaksosten touhuista Prahassa. Melentjeffin tiedot niin pohjoismaisista poliisiorganisaatioista ja oikeuslääketieteestä kuin vaikkapa arabivaltioista peräisin olevasta hawala-maksujärjestelmästä vaikuttavat luotettavilta. Myös henkilökuvaus on hyvää. Tamperelainen Paula Korhonen pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan, etsii rakkautta deittisivustoilta ja kisaa nokittelussa nuoren esinaisensa kanssa. Tukholmalainen Håkan Holmström on alaisilleen lempeä ja huolehtivainen Ukko, mutta pystyy kyllä kipakkaan kurinpalautukseenkin. Reykjavikiläinen Magnus Thor puolestaan on leskeksi jäänyt neljän tyttären yksinhuoltaja, joka potee sydänsuruja. Pientä sanomista olisi replikoinnin jäykkyydessä ja joissakin tekstiin eksyneissä kielioppivirheissä, mutta vastapainona voi kehua hauskoja ja tuoreita sanallisia oivalluksia. Esimerkiksi polkkatukkaista ja boheeminoloista Kalle Nordinia kuvataan ”käveleväksi partituuriksi”. Ja samaisen Nordinin sanattomaksi jäämistä:

Nordin katsoi rikoskomissaariota pöydän yli suu auki ja odotti omia sanojaan, jotka olivat ilmoitetusta aikataulusta myöhässä.

Hukkuneet-teoksessa poliisien pohjoismainen yhteistyö johtaa aikanaan tapausten ratkaisemiseen, mutta joitakin asioita jää silti vielä täysin auki. Joutuuko Kolmisorminen mies vastuuseen teoistaan? Miten puolalainen pappi, isä Wojtek, liittyy tapahtumiin?  Jatko-osia lienee luvassa, ja niiltä on tämän esikoisen perusteella lupa odottaa paljon.

5.6.2017

HAN, KANG. Vegetaristi

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuperäisteos: Ch'aesikchuŭija
Suomennos: Sari Karhulahti (käännetty Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian 2015)

Han Kang syntyi kirjailijaperheeseen Etelä-Koreassa vuonna 1970. Kotimaassaan hänet on palkittu mm. Vuoden nuoren taiteilijan palkinnolla, mutta kansainväliseen maineeseen hän nousi voitettuaan ensimmäisenä korealaisena kirjailijana kansainvälisen Man Booker -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 romaanillaan Vegetaristi.

Vegetaristi-romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen on sekin nimeltään Vegetaristi, ja sen kertoja on Cheong, päähenkilön aviomies. Keskinkertaisuuteensa linnoittautunut Cheong on valinnut arkipäiväisen ja proosallisen Yeong-hyen vaimokseen yksinomaan siksi, ettei tämän rinnalla kärsi alemmuudentunteesta. Vaimon yhtäkkinen ryhtyminen tiukaksi vegetaristiksi hämmentää ja ärsyttää häntä tavattomasti, mutta Yeong-hye vaikenee viileän välinpitämättömästi ja vastaa kysymyksiin vain yksikantaan: ”Näin unen”. Perhe kokeilee pakkosyöttöäkin, mutta siitä on järkyttävät seuraukset: Yeong-hye yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan.

Toisen osan otsake on Mongoliläiskä. Yeong-hye on toipunut niin paljon, että on päässyt mielisairaalasta kotiin. Tahtomattaan hänestä tulee lankonsa pakkomielteen kohde – ennen kaikkea pakarassaan yhä olevan mongoliläiskän vuoksi. Mies, taiteilija, kuvailee mielessään videoteoksen seksiä harrastavasta miehestä ja naisesta, joiden alastomat vartalot olisi maalattu täyteen hehkuvia kukkia ja mongoliläiskä niiden joukossa yhtenä sinertävänä terälehtenä. Yeong-hye vaikuttaa yllättävän innokkaalta esittämään videon naista, mutta hanke päättyy katastrofiin.

Kirjan kolmas osa on nimeltään Liekehtiviä puita. Siinä näkökulma on Yeong-hyen isonsiskon. In-hye on ollut työteliäs, järkevä ja huolehtiva lapsuudestaan saakka, mutta siskon sairasvuoteen äärellä hän viimein tunnustaa itselleen, ettei vastuuntunnosta vaan pelkuruudesta. Hän jäi ilman rangaistuksia, mutta pikkusisko joutui kärsimään henkisistä ja fyysisistä loukkauksista niin, ettei elämästä luopuminen ole hänestä tuntunut enää vaikealta. Ei lapsena eikä myöhemminkään.

Hän ei voinut antaa Yeong-hyelle anteeksi sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille mutta jättänyt hänet niiden vangiksi. Eikä hän ollut edes tiennyt olevansa kaltereiden takana, ennen kuin sisar oli murtanut omansa.

Yeong-hye ei ole ainoa, joka näkee verisiä ja väkivaltaisia painajaisia, mutta ainoastaan hän yrittää päästä niistä eroon. Muut kohtelevat hänen haurasta ruumistaan kuin esinettä, lupaa kysymättä, mutta hänen henkeään he eivät voi nujertaa.  Vegetaristi on sävyiltään tumma, mutta sisältää myös luontoon, kasveihin ja puihin liittyviä värinpilkahduksia. Ihmisten kehoihin maalatut kukat hehkuvat aistillisuutta heteineen ja emineen. Puut palavat vihrein liekein. Tyyli ja kieli vaihtuvat kirjan eri osissa kunkin kertojan persoonallisuuden mukaisesti. Vegetaristi on erilainen ja hämmentävä  romaani, joka ei ihan heti haihdu mielestä.

29.5.2017

TÖRMÄLEHTO, TERHI: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kustantaja: Otava 2017

Terhi Törmälehto (s. 1977) on kotoisin Kainuusta, asuu perheineen Helsingissä, opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä toimii opettajankouluttajana Viikin normaalikoulussa. Puolison kotimaa on Kolumbia ja kirjailijan haaveissa onkin pääsy Andeille taiteilijaresidenssiin kuukaudeksi tai pariksi. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Törmälehto tutustui niin körttiläisyyteen kuin helluntailiikkeeseen ja tunsi suurta ihailua uskovia kohtaan: vaatii pokkaa olla Jumalan hullu! Esikoisromaanissaan Vaikka vuoret järkkyisivät hän tutkii ratkaisukristillisyyttä sanoista kiinnostuneen tutkijan ja kirjailijan näkökulmasta. 

Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanin joka toinen luku sijoittuu 1990-luvun Kainuuseen. Lempeä kertoja kuvailee lukiolaistyttö Elsan ja ystävien tutustumista helluntailiikkeeseen ymmärtäväisesti ja hieman humoristisestikin. Heti ensimmäisessä kokouksessa Elsa lumoutuu kuulemistaan oudoista, hurmoksellisista sanoista. On opittava lisää, on kuultava lisää, jotta itsekin saisi kielilläpuhumisen armolahjan. Ystäviltä se onnistuu nopeasti, mutta Elsa joutuu pitkään ponnistelemaan ja rukoilemaan ja painautumaan esirukousten ja siunausten alle. Kun kielet sitten viimein tulevat, ne tulevat väellä ja voimalla.

Varpaiden väleistä ja kainaloiden kuopista turskahti huuto, tuli ulos mistä tuli, mistä ei olisi tullut…Äänet nousivat jalkapohjista, läiskivät hänen lihaansa, lemputtivat poskia, puristivat kiinni leuasta ja rinnoista ja olkapäiden kapeista kummuista ja pusersivat, ottivat hänet omakseen, rimpoivat tempoivat tekivät hänestä Jumalan lihaa, niin että se mikä maasta oli sai maahan jäädä, ja mikä Hengestä, nousta taivaisiin.

Elsan perhe ei suhtaudu suopeasti, kun asia sille viimein paljastuu. Hurmoksellisuus epäilyttää ukkia ja mummua, jotka ovat vakaita ja vakavia körttiläisiä. Maallistuneesta äidistä taas koko toiminta on rahvaanomaista ja miltei hävettävää – hän soisi mieluummin tyttärensä harrastavan seksiä ja juovan viiniä. Tietenkin teini-ikäisillä tytöillä vastakkainen sukupuoli on usein mielessä, mutta puhtaasti ja pidättäytyen. Elsan ystävillä tuntuu menevän hyvin tässäkin, kun taas Elsa itse menee jälleen kerran ihan kerälle ajatustensa ja kysymystensä kanssa.

Kirjan joka toisessa luvussa Elsa itse kertoo lähdöstään Kolumbiaan ja elämästään siellä, ihmisten köyhyydestä ja ainaisesta pelosta, että joutuu puolisotilaallisten joukkojen tai sissien armoille. Elsa opiskelee ja opettaa Bogotan yliopistossa sekä osallistuu vapaa-aikanaan paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan. Yhteisö merkitsee hänelle täällä samanlaista turvapaikkaa kuin kotimaassa ja yhteisö puolestaan odottaa taitavan ja eksoottisen vaaleaverisen puhujan tuovan seurakuntaan uusia uskoon pelastuneita. Mutta kestääkö Elsan oma usko, kun elämä ei tunnu täyttävän sisimpiä toiveita täälläkään? Kun hän ei pysty iloitsemaan kaikista pelastuneista, vaan epäilee kääntymyksen aitoutta?

Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen. Eikä minun rauhanliittoni horju. Juon sanojen tulpaksi suun täyteen mustaa kahvia. Vähän aikaa pidän sanat itselläni. Vähän aikaa jaksan pitää.

Helluntailaisuudesta on kertomakirjallisuutta entisestäänkin (esimerkiksi Eila Paynen sarja Karjalan tytöstä), mutta Törmälehdon kirja avaa liikkeeseen perehtymättömälle uusia näkymiä. Yllättävää on se, että vasta kielilläpuhumisen katsotaan todistavan uskossa olemisesta ja etenkin se, ettei kyseessä tarvitse olla mikään tunnettu kieli vaan jotain itse kunkin suuhun sopivaa. Törmälehto kuvaa kaikkea herkästi ja kauniisti ottamatta kantaa puoleen tai toiseen. 

22.5.2017

MUNRO, ALICE: Jupiterin kuut

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: The Moons of Jupiter (1982)
Suomennos: Kristiina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tämän seurauksena suomeksi on saatu myös Munron varhaisempia novellikokoelmia – viimeisimpänä Jupiterin kuut, joka alun perin ilmestyi jo vuonna 1982.

Jupiterin kuut koostuu yhdestätoista novellista. Kertojina on tavallisia eri ikäisiä naisia eri aikakausilta, eri yhteiskuntaluokista ja erilaisissa elämänvaiheissa. Osa tarttuu kohdalle osuneeseen tilaisuuteen ja saa ”rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa” kuten Onnettomuus-novellin Frances. Osa odottaa, että jokin käänne jossain tulevaisuudessa avaisi ovet uuteen tyydyttävämpään elämään. Kaikkien ajatukset kiertävät paljolti miesten ympärillä. Nuori neito unelmoi etäällä arasti ja palvovasti sankaristaan. Aikuisena moni takertuu epätyydyttävään suhteeseen, kun parempaakaan ei ole tarjolla, ja sietää väheksyviä huomautuksia taustastaan, tavoistaan, älystään ja etenkin ulkonäöstään. Naisen pitäisi näyttää aina nuorelta, todetaan Kesän loppu -novellissa.

Hän lääpii voidetta kiihkeästi ryppyihinsä ja iho reagoi finneillä, kuin teini-ikäisenä. Hän laihduttaa kunnes on mielestään kyllin hoikka, mutta saa samalla lommoposket ja kalkkunankaulan. Veltot käsivarret – miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä?

Munron tässä novellikokoelmassa miehet ovat etupäässä epäluotettavia, petollisia, sydämettömiä, itsekeskeisiä ja turhamaisia. Jo oletusarvona on se, että miehet eivät tule suhteeseen sitoutumaan, vaan kyllästyvät pian ja alkavat etsiä uusia valloituksia. Näin on miehistä parhaimpienkin kohdalla, kuten novellissa Levää pohditaan:

Hän olisi kiitollinen, epäitsekäs rakastaja, hän osoittaisi naisilleen sellaista hellyyttä, etteivät he hänen lähdettyään ryhtyisi rettelöimään. He eivät yrittäisi saada häntä nalkkiin; he eivät itkeneet hänen peräänsä. Naiset tekivät niin miehille jotka empivät, puhuivat itsensä pussiin, jotka lupasivat, valehtelivat, pilkkasivat. Sellaisille miehille naiset tulivat raskaaksi, heille he lähettivät epätoivoisia kirjeitä julistaakseen omaa autuaaksi tekevää rakkauttaan, heille he kostivat.

Eivät naiset välttämättä saa tukea toisistaankaan. Ystävien ja sukulaisten välillä vallitsee hiljainen kilpailu paremmasta sosiaalisesta statuksesta, varallisuudesta, menestyksestä miesrintamalla ja ainakin sitten lapsista ja lastenlapsista. Pitkäkin ystävyys voi hiipua, kun mies astuu kuvioihin.

Munro kirjoittaa rauhallisesti ja eleettömästi. Hän ei arvostele, tuomitse tai puolustele henkilöitään, mutta kuvaa kyllä näitä varsin paljastavasti ja terävästi. Vähän päästä hätkähtää kirjailijan tarkkanäköisyyden edessä: juuri tällaisia me ihmiset olemme, juuri näin me käyttäydymme. Kaikki suomeksi ilmestyneet Munron teokset kääntänyt Kristiina Rikmanin hallitsee suvereenisti tekstin moninaiset vivahteet.

PS. Novelli Onnettomuus on erityisen kiinnostava siksi, että sen henkilöistä Gerda ja Ted Makkavala ovat Pohjois-Ontarion suomalaisia. Tediin rakastunut Frances opiskelee Suomeen liittyviä asioita vanhasta Encyclopedia Britannicasta, mikä saa kyllä hymyn nousemaan nykysuomalaisen suupieleen.

15.5.2017

KALLIO, KATJA: Yön kantaja

Kustantaja: Otava 2017

Katja Kallion (s. 1968) kuudes romaani Yön kantaja perustuu tositapahtumiin. Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918) oli omana aikanaan liian itsenäinen ja kapinoiva eikä sopeutunut perinteiseen naisen rooliin. Siksipä hänet suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Amanda on jo lapsena ongelmallinen: joissakin asioissa yliherkkä ja yleensä ainakin levoton, vaativa ja uhmakas. Aikuisikään päästyään hän haluaa seikkailla, kokea jotain jännittävää ja erilaista. Hän pitää itseään muita älykkäämpänä eikä kestä määräilyä ollenkaan, mistä seuraa toistuva töistä erottaminen. Amanda elää irtolaisena ja prostituoituna ja joutuu ajoittain Hämeenlinnan naisvankilaan. Rettelöi ja saa silmittömiä kiukunpuuskia. Ja lisää rangaistuksia.

Laiska hän ei ollut, vaikka häntä siitä aina syytettiin. Kun hän halusi jotakin, hän ei laskenut vaivojaan eikä koskaan väsynyt. Nöyryyttä kyllä puuttui eikä hän ollut työpaikoista kiitollinen kuten maalta virtaavat tytöt. Elanto ei ollut asia jota hän etupäässä ajatteli, vaikka olisi kai pitänyt olla. Häntä ajoi eteenpäin tunne, joka muistutti pelkoa mutta myös palavaa halua. Oli kuin hän olisi koko ajan ollut täpärällä myöhästyä, vaikka hän ei tiennyt mistä.

Vuonna 1890 Amanda onnistuu ujuttautumaan ranskalaisen kuumailmapallolentäjän Duplessisin seuralaiseksi ja saa lentää! Hampuriin! Lontooseen! Pariisiin! Pitkään ei kuitenkaan onni jatku. Paluu kotiin, Turun lääninsairaalaan tutkittavaksi ja passitus Seilin saaren hospitaaliin. Amandalle uskotellaan hoidon kestävän vain kesän yli, mutta syksyllä hirvittävä totuus paljastuu: parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna hän tulee viettämään saarella koko loppuelämänsä.

Unet laukkasivat villeinä koko yön ja jättivät joka askeleella peräänsä painavan rautajäljen kuin hevosenkengän. Aamulla kun hän koetti avata silmänsä, luomilla painoivat hevosenkengät. Suu oli teljetty hevosenkengällä, joka hiuksessa roikkui hevosenkenkä. Hauraan lasipään kuljettamiseen harjaantunut niska oli sortua tällaisen taakan alla.

Tästä ei ole helppo toipua, mutta ajan myötä sekin onnistuu. Amanda pystyy suurimman osan aikaa esittämään kuuliaista ja nöyrää ja kohoaa ”vapaakävelijäksi”, luotetuksi potilaaksi, joka pääsee liikkumaan ja työskentelemään laitoksen ulkopuolella. Hän saa ystäviä, joihin hellyydenkipeyttään ja turvattomuuttaan takertuu ehkä liiankin tiukasti. On lyhyt, hiljaisen kaunis rakkaustarina. Viimein lohduksi löytyvät kirjat.

Olot Seilin saarella olivat karut. Naisia määrättiin saarelle monista erilaisista syistä eivätkä kaikki olleet potilaiksi luokiteltavia ollenkaan. Ammattitaitoista henkilökuntaa ei eristyneelle saarelle ja sen melko alkeellisiin oloihin ollut helppo saada. Kuri oli kovaa ja lisäksi jotkut hoitajat saattoivat vallantunnossaan sortua pikkumaiseen kiusaamiseen. Naisten yksilöllisyys murrettiin, vaikka Amanda yritti kyllä ainakin jonkin aikaa pitää yllä naisellisuuttaan kauniisti pukeutumalla ja koristautumalla. Kaikki tämä kerrotaan Amandan ajatusten kautta, joten mukana on melkoista myrskyä ja myllerrystä. Kieli mukailee tilanteita ja tunnelmia oivaltavasti ja värikkäästi. Mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

8.5.2017

MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv
Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.