TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat

Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?

VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea

Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.