Alkuteos: Mischling
Suomennos: Hanna Tarkka
Syyskuu 1944, Puola. Vaaleahiuksiset identtiset kaksostytöt Pearl ja Stasha joutuvat Auschwitzin keskitysleirille, kun Saksan antautuminen on enää runsaan puolen vuoden päässä. Sisarukset viedään Tarhaan, jonne tohtori Josef Mengele on kerännyt tutkimusaineistokseen sellaisia erikoisuuksia kuin kaksosia, kolmosia, vammaisia, lyhytkasvuisia, albiinoja... Tieteellisistä kokeistahan ei ole kysymys, vaan silkasta sadismista, jota mikään ei ole suitsimassa. Lapsilla ei ole asiasta harhakäsityksiä: Leiri takaa vain hieman lisäaikaa ennen väistämätöntä kuolemaa. Paitsi Stasha – hän uskoo ihan vilpittömästi saaneensa iloisesti viheltelevältä Sedältä kuolemattomaksi tekevän ruiskeen ja samalla pelastaneensa äitinsä ja isoisänsä hengen. Omansa ja muiden (etenkin Pearlin) kokeman kärsimyksen hän kuitenkin päättää kostaa ja suunnittelee siksi Mengelen murhaa. Stasha vaikuttaa ajoittain kovin naiivilta, mutta hänhän on vasta 12-vuotias suojattua elämää elänyt tyttönen, jolla todellisuus ja kuvitelmat helposti sekaantuvat toisiinsa.
Keskitysleirin olosuhteissa ihmisten muistot ja tunteet saattavat vääristyä tai kadota kokonaan. Tämän estääkseen sisarukset sopivat keskenään vastuunjaosta: musikaalisen ja liikunnallisen Pearlin tulee muistaa menneisyys ja nykyaika, tarinankeksijä-Stashan katsoa tulevaisuuteen. Läheisyytensä vuoksi he voivat vaihtaa ajatuksia, nähdä samoja unia ja kokea toisen tuntemaa kipua omassa ruumiissaan, mutta entä kun Pearl eräänä päivänä katoaa? Venäläiset ovat jo valtaamassa Puolaa, Auschwitzia tyhjennetään kuumeisella kiireellä ja ihmisjoukot vellovat edestakaisin ympäri maata. Onko tämän kaaoksen keskellä mahdollisuus löytää tietoja omaisistaan? Turvallista ei ole missään, joutuipa vastatusten sitten saksalaisten tai venäläisten joukkojen kanssa.
Elävien kirja pohtii syyllisyyden, koston ja anteeksiannon käsitteitä. Miten tuomita esimerkiksi juutalaislääkäri, joka kyllä avustaa Mengeleä kokeissa, mutta toisaalta pelastaa useita ihmishenkiä? Stashaa kannattelee vaikeuksien läpi halu löytää sisko, mutta yhtä paljon ajatus Mengelelle kostamisesta. Paljon tuskaa kokenut Pearl puolestaan päättää kostaa antamalla anteeksi:
Anteeksianto ei tuonut takaisin perhettäni, se ei poistanut kipuani eikä vaimentanut painajaisiani. Se ei ollut uusi alku. Se ei missään tapauksessa ollut minkään loppu. Minun anteeksiantoni oli jatkuvaa toistoa, sen tosiasian tunnustamista, että olin vielä elossa…
Pearl ja Stasha vuorottelevat kirjan kertojina. Ehkä Konar haluaa korostaa heidän nuoruuttaan sekoittamalla todellisiin tapahtumiin ja päivämääriin unia, kuumenäkyjä ja saduista tuttuja elementtejä ja hahmoja. Tytöt puhuvat ja kirjoittavat runollisella ja aika kiemuraisella tyylillä ja lauseet ovat täynnä monimerkityksellistä, lähes aikusimaista, viisautta. Näkemänsä ja kokemansa raakuudet he ohittavat maininnoilla ilman lukijaa kiduttavia yksityiskotia, mutta se ei estä mielikuvitusta tekemästä työtään. Näyt ovat puistattavia, käsittämättömiä.
Varmasti tiedän vain tämän: ainoa sen miehen tuntema tapa synnyttää on hirvittävä kärsimys. Jokaiselle äidille ja lapselle hän kehittelee uudenlaisen murhan – Auschwitzissa ei tarvitse olla edes syntynyt kokeakseen kidutusta.
Voiko kukaan selvitä tällaisesta helvetistä mieli ehyenä ja jatkaa normaalia elämää? Niin uskomatonta kuin onkin, niin päällimmäiseksi jää toivo ja usko: ihmisyyttä ei voi nöyryytyksillä ja kidutuksilla viedä.
Rakas Pearl, kirjoitin siinä uskossa, että hän vielä joskus, edes hetkeksi, pääsisi vankilastaan – olipa se kuolema, olipa se Mengele – ja näkisi tervehdykseni ja tietäisi, että me olimme yhä ihmisiä huolimatta siitä, mitä meille oli sanottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti